Suukkoja ja haleja!!!

Kirppu on kovin pitkään odotettu, ainoa lapsi, joten arvata saattaa, että meidän perheessä suukkoja ja haleja ei säästellä. Joskus äiti haluaisi halitella enemmänkin, mutta tyttärellä nuo leikkikiireet painavat niin päälle, että ei ihan joka välissä ehdi. Mutta kun hetki on sopiva, on Kirppu varsin innokas halipusuttelija.

Kirppu aloitti pusuttelun keväällä, jolloin ihan ensimmäisiä kohteita taisi olla Mumma, joka sai heti vierailun alkumetreillä kuivailla naamansa suukkojen jäljiltä. Innokkaan suukottelijan tyyli oli nimittäin kovin kostea. Suu ammolleen auki, kieli meilkein pihalle ja kimppuun!!! Samoihin aikoihin Kirppu tosin aloitteli tuota valtavaa vierastamista, joten suurimman osan märistä suukoista taisi kesänkin aikana saada Äiti. Useamman kerran olenkin saanut ihan oikesti hakea paperin ja kuivailla suurimpia, mutta ei se haittaa. Pääasia, että saa sukkoja!

Halejakin Kirppu antaa ihan mieluusti. Välillä haliksi riittää ihan vaan pään painaminen toista vasten, oli lähnnä sitten olkapää tai jalka. Erityisesti illalla, kun vähän alkaa jo väsyttää, niin sohvalla istuessan saa usein tällaisen nojailuhalin. Jos hali-innostus kuitenkin oiken valtaa pienen, niin Kirppu puristaa kaikin voimin ja painautuu niin lähelle kun ikinä pääsee. Välillä taas meinaa nauru päästä, kun halin kanssa saa myös selkään taputuksen. Mistä ihmeestä on lapsi senkin keksinyt?

Jostain syystä suukkointo laantui loppukesästä, eikä edes anelemalla saanut suukon suukkoa. Haleja kyllä jaeltiin entiseen tapaan, mutta suukot olivat kiven alla. Muskaripupu on tainnut olla ainoa, joka on saanut säännöllisesti kerran viikossa suukkonsa. Samoihin aikoihin alkoi Kirppu kummastella Äidin ja Isin suukottelua, varsinkin silloin, kun köllöttelemme sohvalla halimassa koko perheen voimin, tai kun nostan Kirpun syliin, heiluttamaan Isille, tämän lähtiessä töihin. Ilmeiden kirjo on ollut mahtava kun pieni on yrittänyt päättää, että mikähän tämä juttu oikeen on ja onkohan tuo vanhempien suukottelu ihan hyvä juttu.

Pikku hiljaa tässä alkutalvesta Kirppu on alkanut taas antaa suukon siellä ja toisen täällä. Ja siitähän äidin sydän sulaa! Tyyli on vanha tuttu, kostea ja iso, joten mikä sen parempaa. Ja ilmeisesti Äiti ja Isikin saavat luvan suukotella. Ainakin äsken sohvalla kölliessämme, Kirppu laittoi toisen käden Äidin poskelle, toisen Isin poskelle ja ohajasi huulet suukolle.

Joten suukkoja ja haleja kaikille joulunodotukseen!!

Kirpun isot juhlat

Viieisen viikon aikana tämän äidin mielessä on taas pyörinyt moneen kertaan lause "Tasan vuosi sitten tähän aikaan...". Muistissa ovat pyörineet niin viimeisillään raskaana olevan pyöreämahaisen ja hippasen tuskaisen naisen fiilikset, mutta myös se jännitys kun tajusi, että kohta en olekaan enää raskaana, vaan pienen tytön äiti. Ja se hetki kun sen pienen tytön sain syliini, huutavana surkeana rääpäleenä, joka näytti niin pieneltä, että pelotti koskea. Ja se ensimmäinen yö, kun tuskin maltoin nukkua, koska mieluummin olisin katsellut tuota maailman ihaninta nyyttiä nukkumassa kädet tiukasti nyrkissä. Niin, Kirppu täytti tällä viikolla vuoden.

Liikaa aikaa muisteloihin ei ole kuitenkaan ollut, sillä tämä viikko on ollut kyllä melkoista hulinaa. Viikkoon on mahtunut paljon keittiöpuuhia ja sivousta, huippumallin velvollisuuksia, messumatkaa ja konserttia. Ja tietysti juhlaa, herkuttelua ja paketteja.

Tiistaina, varsinaisena syntymäpäivänä olimme vain perheen kanssa kotosalla. Kirppua odotti heti aamulla paketti olohuoneen pöydällä. Ja siinähän se päivä sitten menikin, pakettia avatessa. Kirppu sai edetä asiassa ihan omaan tahtiinsa; nauttia paperin repimisestä, ripustaa rusetin kaulaansa ja vain työnnellä pakettia ympäri olohuoneen lattiaa, jos siltä tuntui. Välillä kävimme keinumassa, koska se on ehdottomasti Kirpun lempi ulkoharrastus ja haimme kaupasta jätskin, jota Kirppu herkutteli juhlan kunniaksi välipalan jälkeen. Illan suussa paketti oli viimen avattu ja paljastanut sisältään marakassit ja palikkalaatikon. Siis sellaisen jossa tietyn muotoinen pala pitäisi saada aukoista sisään.

Keskiviikkona ohjelmassa olikin neuvola sekä Marimekon muotinäytös. Luonollisesti yksivuotiaamme päätti, että vauvat vetää päikkäreitä ja hän on jo iso. Niinhän siinä kävi, että neuvolassa tyttö nukahti syliin melkein heti rokotuksensa saatuaan ja nukkui sikeästi vaikka Äiti retuutti haalaria ja tumppua päälle. Neuvolantädille tuli kuitenkin heilutetua "heipat", ilmeisesti unenkin läpi kuului kun Äiti hyvästeli tädin ja täydessä unessakin innokas heiluttaja oli hommassa mukana.

Seuraavaksi suuntasimme siis huippumallien velvollisuuksien pariin. Unet jäivät vähän lyhkäisiksi, mutta väliäkö tuolla. Paikalla oli myös muita lapsia, ja tietysti lauma ihailevia aikuisia. Näytöksen alkumetreillä iski kuitenkin väsyitku, varsinkin kun Äiti hävisi hetkeksi ensimmäiseen sisääntuloon ihan itsekseen. Itkut unohtuivat kuitenkin aikalailla siinä silmänräpäyksessä kun Kirppu tajusi, että hänellä on yleisö, joka katselee häntä herkeämättä. Innokas vilkuttaja oli heti asialla ja hurmasi kaikki kirjaimellisesti pienellä käden heilautuksella. Tai itse asiassa aika monella käden heilautuksella, sillä Kirppu vilkutteli innokkaasti lähes koko näytöksen läpi.

Torstaina keskityimme leipomiseen ja siivokseen, mutta perjantaina suuntasimme koko perheen voimin kohti Helsinkiä. Ohjelmassa oli koko päivän kierros Messukeskuksessa tutustumassa Musiikimessuihin, Kirjamessuihin ja vähän Ruoka- ja viinimessuihinkin. Kirppu jaksoi mainoisti hengata mukana, vaikka rattaissa istuminen ei tytön lempipuuhiin kuulukaan. Iltapäivää kohti väsykin alkoi vähän vaivata, mutta sekin helpotti heti kun pääsi syliin ja sai paremat näköalat. Autossa, matkalla kotiin uni sitten maistuikin makeasti. Kotiin päästessä Äiti alkoi jo olla vähän huolissaan, kun kakkaa ei oltu nähty koko päivänä. Mutta ei huolta, lapsi on vaan helppo matkakumppani ja jättää kakat kotioloihin. Olisi vaan kiva, jos ne reissupävinäkin tulisivat vähän pienemmissä erissä. Iltasella nimittäin pesin koko tytön, kun kakat ulottuivat niskaan asti. Mutta näppärä kun olen, sain jopa bodyn pelastettua pesuun, enkä joutunut turvautumaan saksiin. Ylpeydenaiheensa kullakin!

Jos Kirppu osaisi puhua, niin hän sanoisi varmasti Äidin olleen lauantaina huippu tylsä, sillä keittössä kävi hulina. Siellä syntyi mustikkapiirakkaa, lihapullia, suolaista piiraakaa ja niiden jälkeen vielä yleistä siistintää, eikä Äiti ehtinyt paljonkaan leikkimään. Valmista kuitenkin syntyi ja ehdimme kuin ehdimmekin Keskustorille katsomaan Isin keikkaa. Jälleen iltapäiväpäikkäreistä kieltäytynyt Kirppu nukahti heti kun auto lähti liikkeelle ja nukkui suuren osan lyhyestä setistä. Edes kuulosuojaimien asetteleminen korville ei tyttöä herättänyt. Setin loppupuolella Kirppu kuitenkin heräsi ja hetken unia karisteltuaan oli silminnähden innoissaan kun huomasi lavalla tutut ihmiset ja löysi tilaisuuden harrastaa jälleen yhtä lempipuuhaansa, taputtamista.

Sunnuntaina olikin sitten suuri juhlapäivä. Aamu meni touhutessa tarjoiluja esille ja hoitaessa viimehetken asioita. Kirppu ehti nukkua päikkärit ja syödä lounaan ennen vieraiden tuloa, mutta pientä väsymystä oli kuitenki ilmassa. Mutta mitäpä tuosta! Paikalla oli muita lapsia ja mikäs sen mielenkiintoisempaa. Onnittelulaulun ja kynttilän puhaltamisen jälkeen oli kuitenkin otettava pienet tirsat. Tosi pienet, sillä kiltisti nukahtanut sankari heräsi kuitenkin vain viiden minuutin unien jälkeen. Imeisesti upean näköinen kakku oli niin houkutteleva, että sitähän piti päästä pienen yksivuotiaankin maistamaan. Kiitos vaan edelleen kakkumaakarille, se ei ollut vain hieno, vaan myös ihan hirmu namia! Ja niin oli Kirpunkin mielestä, melkoinen palanen hävisi pieneen masuun. Vähän pientä väen määrä hämmensi, mutta kunnon riepotuksessa ja hyppyytyksessä hurjapää näytti nauttivan olostaan. Ja riepottajiahan riitti! Ehtipä Kirppu esitellä vähän taitojaankin, kuten keskilattialla ilman tukea seisomista ja tietysti reilusti moikkailua ja heilutusta. Pikkuhiljaa väki väheni ja juhlakalu nukahti Äidin syliin. Viimeisen porukan saapuessa Kirppu veteli kunnon tirsoja kopassaan. Unien jälkeen maistuikin kunnon illallinen ihan oikeaa ruokaa herkkujen jälkeen ja pienissä serkuissa riitti ihmeteltävää. Juhlat kruunattin kunnon pottapissoilla, joilla tehtiin nelisen kuukautta vanhempaan Serkkutyttöön vaikutus. Serkku tepsutteli vielä ulkohaalarissaankin ihailemaan Kirpun aikaansaannosta! Viimeiset vieraat veivät mukanaan myös Isin, jota työt illan tullen kutsuivat. Niinpä jäimme sankarin kanssa kaksin vielä vähän leikkimään ja rauhoittumaan.

Mukavat juhlat saimme aikaiseksi. Tarjoilutkin saivat kiitosta, mikä lämmitti tämän "ei mikään keittiöihme" -emännän mieltä suuresti. Onnistuin siis yllättämään itsenikin! Ihan hirmuisen iso kiitos kaikille paikalla olleille. Olipa ihana kun kävitte tekemässä Pienen Ihmeemme Suuresta Juhlasta ikimuistoisen!

Niin! Ja ihan vaan leuhkiakseni, Serkkutytöllä on syytäkin olla vakuuttunut; illalla saatiin aikaiseksi vielä pottakakatkin. Jo neljännet!

Pottatreeniä osa II

Potan kanssa on saatu edistystä aikaiseksi. Alun kauhun ja kämmäämisen jälkeen otimme ihan reilun taon koko tohusta. Esiksi en hetkeen aikaan puhunut mitään koko potasta, mutta pikku hiljaa aloin olla hirmuisen innostunut joka kerta, kun Kirppu lähestyikään tuota mystistä istuinta. Kirppu alkoikin vähitellen lämmetä. Yhdessä ihailimme kapistuksen hienoa, punaista väriä ja kurkistelimme potan kyljessä komeilevaa nallea ja ... hups vaan eräänä päivänä nostin tytön koeistunnalle. Isoilla aplodeilla, suurella ylistyksellä ja hyper-tasoisella innokkuudella koeistunnosta tulikin varsin onnisutunut, eli kyyneleetön ja huudoton.

Parin koeistunnon jälkeen olikin aika taas kokeilla tositoimia. Ruokailun jälkeen Kirppu huomasi yhtäkkiä istuvansa potalla oikeasti, ihan ilman vaippaa. Onnistuneesta harjoitusrupeamasta huolimatta Äitiä jännitti ihan pikkuisen. Mutta jännitys oli aivan turhaa! Tyttö istui hyvän tovin potalla iloisesti naureskellen. Etsimme nallea ja löysimme, Äiti sanoi melkoisen monta kertaa "pis-pis" ja tyttö tapitti silmät ymmyrkäisinä, ilmiselvästi pohtien Äidin mielenterveyden ja puhekyvyn tilaa. Varsinaista tulosta ei vielä sillä kertaa saatu, mutta onnistunut ensi-istunta kuitenkin.

Harjoituksia olemme jatkaneet rauhalliseen tahtiin. Ensimmäisenä aamulla, jokaisen ruokailun jälkeen ja aina kun vaippaa vaihdetaan käymme kokeilemassa, jos jotain irtoaisi. Sitten eräänä iltana, muutaman päivän harjoittelun jälkeen potassa oli pissa! Täytyy myöntää, että Äiti oli niin ylpeä tyttärensä aikaansaannoksesta, että Mummalle oli pakko lähettää tekstari kesken iltatoimien. Ja kyllähän tulosta on tullut senkin jälkeen. Ja ilokseni voin ilmoittaa että ensimmäiset kakatkin ovat potasta jo löytytneet!

Rakastuin mä.. roskikseen

Välillä täytyy myöntää oleensa väärässä. Tällä kertaa teen sen kyllä ilomielin. Reilu vuosi sitten, kun kumpikin odotimme vauvojamme masut tanassa, ystävättäreni intoili mahtavasta vaipparoskiksesta, joka sulkee pelkällä kammen vääntämisellä jokaisen vapan omaan, hajutiiviiseen pakettiinsa. Minä naureskelin asialle ja vauva-asioissa itseäni huomattavasti fiksumman ystävättäreni innolle. Oma ajatukseni oli, että kunhan vaipparoskis on kannellinen ja tarpeeksi pieni, että se tulee usein tyhjättyä, niin varmasti pärjäämme ilman erikoisvempaimia. Niinpä hankimme ihan tavallisen, kannellisen roskiksen, joka sijoiettiin hoitotason viereen, makuuhuoneeseemme. Mahtava ajatus!

Kesä 2010 oli sitten lämpimin miesmuistiin. Samaan aikaan Kirppu alkoi olla ruokansa suhteen aikalailla sosepainotteinen ja kaikinpuolin reipas syömäri. Tästähän tietenkin seurasi se, että kaukana olivat ne vauvantuoksuiset maitokakat ja tilalle astuivat vapalliset kunnon haisevaa tavaraa. Kesän lämmittäessä mukavasti roskista yritetiin tyhjennellä ahkerasti. Ostin roskiksen pohjalle ilmanraikastimen, jonka raikkaan (?) sitruunainen tuoksu sekoittui orgaanisempaan hajumaailmaan. Imeisesti jossain takaraivon perimmäisessä nurkassa eli toivo hajuhaittojen hälvenemisestä aikanaan, kun helteet helpottaisivat.

Helteet loppuivat aikanaan, alkoi viileämpi kausi ja saatiin vähän sadettakin. Ulkoilmassa alkoi tuntua vienoa syksyn tuoksua. Meillä sisätiloissa ei tuoksunut syksy, ei. Makuuhuoneen tuoksut olivat aivan toisenlaisia. Silloin minulla pimahti. Tarkistin lähimmän myyntipisteen netistä ja marssin päättäväisin askelin ostamaan vielä yhden vauvatarvikkeen.

Ja ah tätä ihanuutta! Kakkavaippa hajuineen sujahtaa muovin sisään ja kun kahvaa pyöräyttää pari kertaa ympäri ja kannen sulkee, pysyvät hajut omissa oloissaan ja saamme elää ja nukkua huomattavasti raikkaammissa tuoksuissa. Elämä on ihanaa! Joku on joskus sanonut, että vanhemmuuden myötä oppii arvostamaan elämän pieniä iloja. Mutta kukaan ei kyllä kertonut, että se suurin ilo olisi roskis. Ihana, järjettömän kallis, ei mikään kaunotar, vielä yksi asia viemässä tilaa, roskis. Virheensä täytyy siis myöntää. Olin NIIIIN väärässä. I'm a believer! Ja niin tavattoman rakastunut ..roskikseen.

Pottatreeniä Osa I

Olen parina päivänä viettänyt erinäisiä hetkiä netin ihmeellisessä maailmassa tutkien turvaistuinten malleja ja testituloksia ja eteen vai taaksepäin ja valjailla vai turvapalkilla ja .... Pää on niin sekaisin, että eksyin lukemaan jopa keskustelupalstoja! Antaakseni pää-paralleni hetken lepotauon ajattelin aloittaa Kirpun opettamisen potalle. Aivan mahtava ajatus!

Potan hankinnasta on jo Joulupukki pitänyt huolta, joten se tarvitsi vaan ottaa esiin ja huuhtaista pahimmat pölykertymät pois. Ajattelin aloittaa pehmeästi ja antaa tytön rauhassa tutustua pottaan. En vaan tullut ajatelleeksi, että vaikka kuinka kolistelen ja ilmeilen ja päästän "kivoja" ääniä, lasta ei välttämättä kiinnosta pätkäkään. Kirpun mielestä oli paljon mielenkiintoisempaa kontata huimaa vauhtia makuuhuoneeseen tai parvekkeelle tai tutkia kaikkea muuta mahdolista, mitä ympäriltä vaan löytyy. Potta oli kuin ilmaa!

Kun viimein oli vähän edes kiinnitetty huomiota pottaan, oli kuivaharjoittelun vuoro. Innoissani nostin Kirpun istumaan potalle vaippoineen päivineen. Tuloksena oli kauhea vikinä ja epätoivoinen huitominen "ota mut pois tästä!". Eihän se auttanut muu, kun napata lapsi syliin ja yrittää jatkaa potan tutkimista. Suurta onnistumisen iloa en kyllä kokenut.

No, seuraavan ruokailun jälkeen päätin, että kun tälle tielle on lähdetty, niin tällä tiellä jatketaan. Lapselta pöksyt ja vaippa pois ja potalle. Tuloksena oli luonnollisesti kauhea huuto. Siippakin oli studiopäivän lomassa kotona käymässä ja niinpä me molemmat istuimme lattialla Kirpun vieressä, joka karjui epätoivoisesti potalla. Siinäpä sitä kuva perhealbumiin. Luovuttaa piti aika äkkiä. Toisellakin kokeilulla tulos oli sama, tosin sillä kertaa Siippa oli jo ehtinyt lähteä takaisin studion turvalliseen äänimaaimaan.

Toisen kokeilun päätyttyä huutokonserttiin sumuinen ajatus alkoi vaivata päätäni jossain takaraivon tietämillä. Sen kirkastuminen kesti hetken, mutta sitten se iski; olin äärettömässä viisaudessani sijoittanut potan vessan oven läheisyyteen. Varsin looginen paikka. Tosin en tullut ollenkaan ajatelleeksi, että se on se sama nurkka, johon kannan Kirpun silloin, kun tyttö tekee tuhmuuksia. Nyt rakas tyttäreni siis pitää ilmeisesti potalla käyntiä rangaistuksena, joten todellisuudessa otimme tänään noin seitsemän askelta taakse päin. Eli olen hyvää vauhtia matkalla vuoden äidiksi ja lapsi oppii potalle joskus seuraavalla vuosikymmenellä.

Yhtä juhlaa!!

Tuossa pari viikkoa sitten Kirpun serkkupoika pääsi ripille. Ja siinähän sitä oli aihetta juhlaan. Siippa jätti juhlimisen väliin työkiireiden takia, mutta Kirppu ja Äiti pukeutuivat hienosti Marimekon mekkoihin ja suuntasivat Riihimäelle.

Itse konfirmaatiotilaisuuden jätimme väliin, reilun puolentoista tunnin jumalanpalvelus olisi voinut olla Kirpulle vähän liikaa. Niinpä pääsimme aloittamaan juhlintaa vähän rauhallisemmin juhlia valmistelemaan jääneen, kahden naisen tehotiimin kera. Vielä reilu viikko ennen juhlia Kirppu sai kauhean raivarin, jos Äidin läsnäollessa joku muu kehtasi yrittää ottaa syliin. Odotus näille juhlille olikin, että Kirppu pysyy tiukasti minun sylissäni. Yllätys olikin suuri, kun toinen tehotiimiläinen kaappasi Kirpun syliinsä, lattialla kun ei ollut yhtään kivaa, ja äiti tarvitsi käsiään ruuan lämmittämiseen. Me kaksi muuta läsnä olijaa valmistauduimme jo huutomyrskyyn, mutta hups vaan! Täysin tyytyväinen tyttö tutkaili maisemia uudesta sylistä, eikä edes Äidin häipyminen näköpiiristä hetkauttanut Kirppua pätkääkään. Wooohoo!

Muu väki saapui kirkosta aikanaan eikä Kirppu suostunut edes päikkäreille, oli niin kivaa tutkia ihmisiä ja sylejä riitti. Äidin mielessä liikkui lähinnä kysymys "kuka tämä on ja mitä se on tehnyt mun lapselle?" Mutta en valita! Elämä oli todella juhlaa ja sain itsekin nauttia aikuisesta juttuseurasta ihan rauhassa ja stressaamatta. Sain jopa syötyä ihan rauhassa kun työnsin lapsen Vaarin syliin. Ja se päikkäriaikakin tuli lopulta, väsy yllätti ja tyttö sammui vanuihinsa melkein samantien kun sinne pääsi ja nukkuikin ihan kunnon unet.

Juhlien nuoremmasta väestä löytyi innokkaita lapsenhoitajia, jotka vähän väliä kävivät tarkistamassa, että Kippu nukkuu. Ja hyvä niin! Yleensä tyttö nukkuu päikkärit kopassa maantasalla ja nyt koppa oli nostettu vaunuihin. Ahkerasta tarkastamisesta huolimatta kuului yht'äkkiä itkuhälyttimestä siskoni miehen ääni juttelemaassa jällen kerran äänettömästi ja hyvällä tuulella heränneelle Kirpulle. Naapuri oli jo ehtinyt ihmettelemään, että tippuukohan tuo lapsi tuolta, kun se SEISOO VAUNUISSA! Onneksi ei Kirppu ehtinyt pakosuunnitelmassaan sen edemmäs, mutta taisivat olla viimeiset päikkärit vaunuissa.

Illan suussa huutelimme heipat kaikille, kiitimme kivoista julhista ja suuntasimme kotia kohti. Väsyneinä, mutta varsin tyytyväisinä kävimme iltapuuron kimppuun ja Kirppu kipin kapin nukkumaan; turvallisesti omaan sänkyyn, pinnojen taakse.

Muksis!

Meillä menään mukkelis makkelis ja muksis. Ja tämä kaikki johtuu siitä, että Kirppu päätti taas yhtäkkiä yllättäen oppia uusia taitoja. Kirppu on ryöminyt hirmuista vauhtia jo pitkän aikaa. Sen luulisi olevan melko turvallista puuhaa, sen verran lähellä maan pintaa kun ollaan, mutta kun vauhtia on tarpeeksi, niin saadaan sitä kolhuja ryömimälläkin aikaan. Esimerkiksi lyomällä pää oven pieleen. Kuka sitä nyt eteensä joka välissä ehtii katsoa.

Istuminenkin on ollut hallussa jo pitkään, mutta Äiti on vahtinut ja suojellut pientä kovasti, ettei vaan sattuisi mitään. Kirppu on siis harjoitellut istumista lähinnä valvovan silmän alla ja tyynyjen ympäröimänä. Tuosapa eräänä päivänä, noin viikko sitten kuitenkin huomasin yht'äikkistä tyttäreni olevankin oudon korkealla; polvillaan tavoittelemassa rahille unohtunutta leluaan. Äitinä olin ihan onnesta ymmyrkäisenä tietenkin: tyttäreni on nero ja osaa huimia juttuja! Mutta ei tämä vielä mitään, hetkeä myöhemmin huomasin Kirpun istuvan tyytyväisenä leluaan tutkien. Hetken kesti pohtiessa unen puutteen aiheuttaman muistikatkoksen mahdollisuutta, mutta kun ilmiö toistui uudelleen ja uudelleen, oli pakko jo uskoa; saman päivän aikana Kirppu oli myös oppinut nousemaan itse istumaan.

Vaikka kuinka olin aiemmin suojellut istuvaa lasta tyynypinoilla, näkevän oli pakko uskoa; tyttö osaa taidon vallan mainiosti. Pientä huojuntaa on havaittavissa, mutta ei aikomustakaan muksahtaa mihinkään suuntaan. Noh, ehkä kerran tai pari mentiin vähän nenä edellä, kun tuli taas liikkeelle lähdön aika. Mutta itse istuminen sujuu täysin ongelmitta.

Polvilleen nousu onkin sitten vähän eri juttu. Varsinkin koska sitä pitää harrastaa kaikisssa mahdollisissa paikoissa. Omaa lelukoppaa vasten on pakko kokeilla nousta joka välissä, sohva on mahdottoman kiva, se rahi, josta kaiki alkoi, on testattava uudelleen ja uudelleen sekä tietysti eteisen kenkäkaappi, jonka alaosassa on kaksi laatikkoa kahvoineen, on kuin suunniteltu pienen ihmisen kiipeilyharjoitusia varten. Ja vaikka harjoitus tekeekin mestarin, kuuluu silloin tällöin muksis, pieni hiljaisuus ja surkea itku. Äidin suukkoja ja haleja tarvitaan useamman kerran päivässä.

Muksahtelu kyllä aloitettiin vähän isommassa mittakaavassa, kun Äiti on vähän hitaalla eikä ymmärrä uusien taitojen aiheuttamia muutoksia. Hereillä olevaa lasta ei siis voi enää jättää sen jo mainitun rahin päälle kopassaan odottamaan, että Äiti keräilee tavaransa ennen uloslähtöä. Jaa miksikö? Siksi, että kun lapsi nousee kopassaan polvilleen, möngertää ja heiluu miten sattuu, niin juu.. sattuu. Sieltä tultiin kopsahtaen alas. Äiti menasi saada sydänkohtauksen ja itku pääsi kummaltakin perheen naisista. Mutta onneksi ei satunut sen suuremmin, pieni naarmu Kirpun otsassa muistuttaa Äidille, että kaukana ovat ne päivät kun kopassa pyörittiin turvallisesti vain vaakatasossa.

Uusien taitojen myötä täytyy Äidin kai vaan hyväksyä, että pieni muksahtelu kuuluu elämään. Ja olla entistä valmiimpi antamaan suukkoja ja haleja lohdutuksesi; tänään Kirppu nousi tukea vasten seisomaan!

Mökkeilyä

Kirpusta on tullut mökkeilijä. Tosin lähinnä olosuhteiden pakosta, koska Äiti vei Mumman ja Vaarin huvilalle Kihniön kupeeseen. Mökkeily on siitä mukavaa puuhaa, että mökiltä löytyy aina seuraa. Yleensä Mumman ja Vaarin lisäksi viikonloppuisin sieltä löytyy myös Täti ja Jomppe sekä pari serkkua. Eli hoitajia ja leikittäjiä riittää.

Esimmäisiä kertoja Kirppu mökkeili ihan päiväkseltään Äidin ja Isin kanssa. Silloin äiti huomasi, että yhden päivän reissua varten täytyy muistaa ottaa tosi monta asiaa mukaan. Kuten vaunut. Ja itkuhälytin. Ja konttapeitto. Ruokaa sentään oli mukana, mutta jo serkkupojat hyvin palvellut matkasyöttötuoli osoittautuikin yhteensopimattomaksi ruokapöydän kanssa. Mutta Äidin sylissä on mukava mutustaa ja päikkärit onnistuivat mainosti matkarattaissa, jotka löytyvät aina autosta.

Kesäkuun puolessavälissä Kirpun mökkeily olikin huomattavasti haasteellisempi, ainakin äidille. Silloin Kirppu jäi ihan yksin Mumman ja muun konkkaronkan hoitoon kun Äiti ja Isi lähtivät juhlimaan Haltiakummin synttäreitä. Sillä kertaa laukku oli pakattu huolella ja melkein tippa linssissä jo edellisenä iltana. Mukana oli myös uusi, hoitokassiin mahtuva matkasyöttötuoli. Mahtava keksintö joka sopii lähes tuoliin kuin tuoliin.

Äitiä jännitti aikalailla jättää vierastusta potenut Kirppu yön yli, vaikka oli tyttö ennenkin ollut hoidossa. Täällä kertaa kuitenkin Kirppu jäi matkan päähän, ei vain harjun toiselle puolelle ja jouduin vakuuttamaan itselleni, että en ole täysin korvaamaton. Sitä paitsi paikalla oli kuitenkin kaksi naista, jotka olivat saaneet yhteensä neljä lasta jo hyvän matkaa ohi vauvavaiheen. Ja hyvinhän se sujui! No, minä sain migreenityyppisen päänsäryn illan tullen, mutta Kirpulla ei ollut mitään hätää. Tyttö oli nukahtanut päikkäreilleenkin kiltisti, vaikka se on usen - sanotaanko haastavaa. Samalla reissulla sain vastustamattoman tarjouksen, jonka myötä jatkoimme mökkeilyä viikkoa myöhemmin Siipan ollessa työn puitteissa reissussa koko viikonlopun. Mumma nimittäin lupasi ottaa yöllä edelleen heräilevän Kirpun viereensä yöksi ja antaa minulle mahdollisuuden kunnon yöunin.

Tuo lupaus myös lunastettiin. Tulivat unet kyllä tarpeeseen, sillä viikonloppu osoittautui melko raskaaksi. Kirppu päätti ottaa jo vähän helpottaneesta vierastuksesta seuraavan version käyttöön ja ryhtyä Äidin tytöksi oikeen isolla kädellä. Ainut paikka, jossa neiti viihtyi oli Äidin syli tai lattialla Äiti vieressä. Jos minä vain näyin tai kuuluin jossain alkoi armoton itku ja huuto, mutta kun pysyin poissa silmistä tarpeeksi kauan, ei lapsella ollut mitään hätää. Ja samantien kun taas tulin näköpiiriin tai ääneni kuului jostain, alkoi metakka uudelleen. Mutta yöksi, kun Kirppu nukkui kopassaan Mumman sängyn vieressä linnoittauduin saunamökkiin ja täytyy myöntää, että nautin ajatuksesta että olin ainoa ihminne koko rakennuksessa. Tuollainen yksin olemisen tunne oli aikamoista luksusta vaikka en sitä ollut osannut kaivatakaan. Nukkua en kauhean hyvin osannut, mutta koska harjoitus tekkee mestarin tartuin tilaisuuteen ja jäimme Kirpun kanssa Mumman ehdotuksesta vielä toiseksikin yöksi, Siippakin kotiutuisi vasta aamuyöllä ja eihän meidän kalenterissamme mitään maanantaille ikinä ole. Kröhöm..

Toisen yön nukuin jo paljon paremmin. Otimme aamulla rauhallisesti, söimme puurot ja seurustelimme vielä Mumman ja Vaarin kanssa. Sitten nokka kotia kohti ja kiskomaan viikonlopun työputkesta väsynyt Siippa ylös sängystä. Iltasella muistin, että Kirpullahan on tällä viikolla neuvola. Olikohan se torstaina? Ja mihinkäköhän aikaan? Noh, tuota, kun ei kaikkea voi aina muistaa! Neuvola lääkääri oli odotellut maanantaiaamuna turhaan meidän nautiskellessamme luonnon rauhasta ja hitaasta aamusta. Ei auttanut muu kun ottaa seuraavana päivänä puhelin kauniiseen käteen ja tunnustaa huonomuistisuutensa. Uusi aika saatiin kuitenkin heti seuraavalle viikolle ja sielä lääkäri totesi Kirpun terveeksi, melkein yhdeksän kiloiseksi tytöksi, joten loppujen lopuksi kaikki hyvin.

Muskarissa

Koko kevään olemme Kirpun kanssa käyneet joka torstai muskarissa. Alussa reilu kaksi kuukautinen Kirppu oli välillä kovin itkuinen, mutta kaikenlainen rallatus ja lalltus ja varsinkin hytkytys on tytön mielestä aina ollut varsin mukavaa. Viikkojen vieriessä, kun ikää tuli lisää, näki Kirpusta koko ajan selvemmin, että muskari oli kiveintä ikinä ja muskarissa kuulut jutut olivat kotonakin kivoja. Alussa aktiivisessa käytössä ollut tutti sai loppukeväästä roikkua kaikessa rauhassa äidin paidan helmassa. Kukapa sitä tuttia muskarissa tarvitsisi, eihän tutti suussa voi edes laulaa!

Jotain kertoo musiikin voimasta sekin, että pahimpanakaan vierastusaikana kukaan muskari-porukasta ei aiheuttanut minkäänlaista vikinää tai huutoa. Päinvastoin! Muskarissa on Kirpun mielestä koko kevään ollut vain ja ainoastaan mielenkiintoisia tyyppejä, joita piti suorastaan tutkia tarkemmin. Ja vaikka päiväuniaika meni aina vähän ohi muskaripäivinä, ei silläkään ollut mitään väliä. Kolmen vartin musiikki- ja loruilutuokion jälkeen nukutti vielä mukavammin saman tien kun peppu osui kaukaloon.

Kirppu alkoi myös kevään kuluessa selvästi muistaa joka viikko toistuvia asioita. Alkulaulun hyräileminen aiheutti hymyn kareen kotonakin ja muskaripupun paikka oli selvääkin selvempi. Ja voi niitä suukkoja, joita muskaripupu sai!

Muskarin puitteissa pukkasi perheen naisväelle kekkaakin. Muskarin kevätjuhlassa meidän vauvaryhmämme esitti kappallen "Piu pau papinkello" neljän ryhmän kaanonina. Ja hienosti esittikin! Kirppukin suorastaan nautti, vaikka ihmisiä oli paljon, salissa oli kuuma ja odotusta ennen meidän esiintymisvuoroamme oli ollut jo tunnin verran.

Meidän perheen tyttökaksikko oli niin innostunut muskaroimaan, että osallistuimme myös kesämuskariin. Eli yhden alkukesän viikon saimme joka aamupäivä rautaisannoksen muskarointia. Kesä muskarin mieleenpainuvin päivä oli varmasti keskiviikko, jolloin maalattiin. Voi sitä riemun määrää! Niin, siis äideillä. Kirppua kiinnosti huomattavasti enemmän paperin syöminen kuin maalaaminen, mutta hauskaa oli kaikilla. Ja yltä päältä maalissa niin äidit kuin lapsetkin.

Lienee turhaa sanoakaan, että meidän perheessä muskariharrastusta jatketaan syksyllä. Silloin siirrytäänkin jo yksi vuotiaiden ryhmään. Sitä odotellessa meillä lauletaan ja leikitään kevään aikana opittuja lauluja ja loruja, joten "Heppuli keppuli!"

Unenpuutetta

Tämä äiti on tosiaankin vähän väsynyt. Pikkuinen Kirppu on niitä lapsia, joilta syöminen sujuu ilman ongelmia ja kaikki kelpaa, mutta nukkuminen onkin sitten toinen juttu. Jo kauan aikaa olen ollut öisin se virallinen tutinasettaja yleensä tunnin ehkä puolen toista välein. Kirppu nukkua pussuttaa ihan kiltisti, kunhan siinä unen keveimmässä vaiheessa tutti löytyy taas suuhun. Kaikkeen ilmeisesti tottuu, sillä pärjäsin yllättävän kivasti noilla katkonaisilla unilla kunnes...

Muutamana yönä tuossa ehkä pari viikkoa sitten Kirppu päättikin osata vaihtaa univaihetta ihan itse ja nukkui yllättäen neljäkin tuntia putkeen. Minähän siinä huokailemaan kuinka elämä nyt helpottaa ja meidän perheessä aletaan nukkua kunnolla. HAH! Olisihan se nyt pitänyt ymmärtää, että se oli vain ohimenevä oikku. Ongelma on siinä, että sen muutaman yön aikana minä ehdin muistaa, kuinka mukavaa on nukkua kokonainen unisykli läpi. Oi sitä autuutta! Joten takaisin lyhyille pätkille tottuminen ei tuntunut ollenkaan kiinnostavalta ajatukselta. Lapselle täytyy siis muistuttaa, miten nukutaan. Ihan yksinkertainen juttu, ei vaan puututa siihen lapsen nukkumiseen, ellei tule oikeasti itku ja sittenkin rauhoitetaan lapsi omaan sänkyynsä. Selvä!

Nukkumaan menoa edeltävät asiat on meillä oikeastaan koko ajan tehty rituaalinomaisesti. Aluksi nukkumaanmenoajasta kerotoi "tassu ja nassu" -pesu sekä tuutulaulu. Vähän isompana aloimme lukea iltasadunkin. Ensimmäisen hampaan ilmoitettua tulostaan mukaan otettiin hammaspyykki ja ruokailun muuttuessa kiinteämmäksi ensin velli, nyttemmin puuro. Ja kaikki nämä melkolailla samassa järjestyksessä, samoissa paikoissa, samanlaisessa valossa joka ikinen ilta. Ja se kieltämättä toimii. Nykyään Kirppu nukahtaa yleensä varsin tyytyväisenä omaan sänkyynsä, unipupun viereen.

Nukahtaminen ei siis ollut se ongelma, vaan unisyklistä toiseen siirtyminen, johon tarvittiin äidin tuttikättä. Kun tuttikäsi lakkasikin olemasta aivan niin vikkelä ja annoin tytön rauhassa etsiä unet itse, huomasin että sujuuhan tuo. Ylläri, ylläri! Ne muutaman hyvin nukutun yön äiti taisi olla niin väsynyt, ettei ihan pieniin tuhinoihin herännytkään. Äiti olikin ollut hätähousu, ylisuojeleva emo ja lapsi olisi osannut ihan hienosti nukkua jo kauan aikaa. Päästiin helposti uuteen rymiin jossa tuossa puolen yön aikoihin tarvitaan usein vähän maitoa, että jaksaa varmasi nukkua kunnolla. Kolmen aikoihin tarvitaan yllensä pientä hyssyttelyä ja rauhoittelua. Kaikki asiat siis suht kohdallaan ja unta kuuppaan vaan!

Mutta kun.. se aamu. Meidän perheessä aamu ei ole kello puoli viisi, eikä kuusi, eikä seitsemän. Kahdeksalta voi jo ehkä olla aamu, jos on ihan pakko. Mutta Kirppuhan on toista mieltä asiasta. Huoh! On aivan ihanaa havahtua aamuyön tunteina pinnasängystä kuuluvaan jokellukseen. Kerro nyt siinä sitten sille aurinkoisesti hymyilevälle lapselle rauhallisella äänellä, että kun nyt on vielä yö ja yöllä nukutaan.

Tässä vaiheessa meillä ollaan nyt. Yritetään kovasti vakuuttaa lapselle, että on tosi kiva nukkua edes puoli kahdeksaan ja jos heräät vaikkapa seitsemältä, niin äiti torkkuu kyllä vielä vähän aikaa. Ja jos lapsi herää puoli viiden aikaan, alkaa armoton heijaaminen ja hyssyttely, sillä ihan oikeasti, äiti tietää, että siihen aikaan ei vielä ole pieni nukkunut tarpeeksi. Ja äitihän totta kai tietää aina ja kaiken!

EI!

Kirppu parka! Lapsen ymmärrykseen alkaa pikku hiljaa upota, mitä tarkoittaa "ei". Sitä pientä sanaa meillä viljellään nyt siinä määrin, että ei ihme jos uppoaa. Suurin "ei" on tv-taso. Neljässä lokerossa kaikkea jännää ja kiiltävää. Houkuttaahan tuo! Mutta kun "ei"! Samoin melko massiivinen CD-hyllymme alkaa olla mahdottoman mielenkiintoinen, ja sekin "ei".

Tanssi menee jotenkin näin: Kirppu kierii tv-tason suuntaan melko vauhdikkaasti tai makaa selällään potkien itseään jaloilla eteenpäin. Äiti skarppaa ja samantien kun käsi nousee koskemaan jotain ihanan kiiltävää laitetta, kuuluu "EI!". Äidin kulmat menevät ikävästi ruttuun ja lapsi A) katsoo kummissaan, että taas se huomasi tai B) suuttuu ihan vietävästi, kun häneltä kehdataan kieltää näin jännä juttu. Seuraavaksi koreagrafiassa äiti joko houkuttelee lapsen pois tuon ihanuuden luota tai julmasti siirtää hänet lähemäksi omia lelujaan.

Ja sitten tulee seuraava "ei". Pöydn alla on kaksi koria, toinen Kirpun toinen äidin. Ja äidin korille ei Kirpulla ole asiaa. Joten "EI!" Äidin korissa vaan silloin tällöin löytyy ihanaa paperia, joka kahisee niin taivaalliseti ja muuttuu mukavasti muussiksi kun sitä syö. Ja sekin hauskuun kielletään! Ja koko tämän ajan ihan vieressä on oma kori, mitä suuremmalla todennäköisyydellä kumossa, kaikki lelut ihanasti saatavilla. (Kirppu ei ole lukenut sitä kohtaa vauvakirjasta, jossa sanotaan, että vauva hämmentyy, jos hänellä on enemmän kuin pari lelua ulottuvillaan.)

Jos nyt ostaisin huonekaluja, haluaisin kaiken ovien taa. Jo pelkästään pitämään pölyt poissa, saatika sitten yksi pieni Kirppu. Mutta se on vain tosiasia, että tuo ikävä ei-sana on opittava ja sitä pitää myös totella. Kaikkea ei voi piettää tai nostaa saavuttamattomiin, kodissa on elettävä myös muiden kuin Kirpun. Maailmassa tuppaa olemaan niitä ei-asioita ja nyt Kirppu on aloittanut matkansa sen tajuamiseen.

Tämä taistelu on kuitenkin vasta alkamassa. Kirppu liikkuu aina vaan liukkaammin ja laajentaa reviiriään. Kohta on edessä lähempi tutustuminen keittiöön, eteisestä löytyy varmasti muutamat aivan ihanat ja eirityisen maukkaat kengät, ja entäpä kaikki ne mielenkiintoiset asiat, jotka lymyävät vessassa ja kylppärissä. Todellinen koitos kieltojen maailmassa on kuitenkin työhuone. Ammattimuusikon kodissa asuu instrumenttejä, herkän sorttisia kapistuksia, joita ei ole tehty Kirpunkestäviksi. Onneksi suurin osa niistä kotona asuvista on koteloissa, mutta aina sitä pari kitaraa, pedal steel ja satunnainen banjo saattavat olla saatavilla ääntäkin nopeammalle pienelle.

Kovetan siis näiltä osin itseni, en välitä loukkaantuneesta katseesta enkä eteenpäin työnnetystä alahuulesta. Katson tuimasti, madallan ääntäni ja sanon "EI!", kerta toisensa jälkeen.

Juhlapäiviä

Pienestä iästään huolimatta Kirpun elämään on mahtunut jo monta juhlapäivää. Äidin mielestähän jokainen täyttyvä kuukausi on juhlimisen arvoinen, samoin kuin jokaisen uuden taidon oppiminen. On oltu Papan syntymäpäivillä ja juhlittu joulua, uutta vuotta, vappua ja mitä näitä nyt oli. Muutama päivä sitten Kirppu juhli ihan ensimmäistä nimipäiväänsäkin. Äidiltä tuo juhlapäivä olisi kyllä mennyt ohi, ellei puhelin olisi alkanut piipailemaan onnitteluviestejä.

Yhden juhlapäivän muistin kyllä ihan itse. Tuo juhlapäivä meni jo tammikuun lopussa ja tuolloin lähettelin mielessäni hiljaisia kiitoksia vähän joka puolelle. Sinä päivänä tuli tasan vuosi siitä, kun Kirppu on tehty. Vuosi siitä, kun Väestöliiton Tampereen klinikalla kohtasivat munasolu ja siittiö, joista tuli maailman ihanin pieni Kirppu.

Juhlapäivästä puhuessani lähipiiri naurahteli, tyyliin "kakunko meinaat leipoa?". No en! Minä leipomassa kakkua on naurettava ja suorastaan vaarallinen ajatus; siinähän voisi mennä ihmisiltä vaikka hampaat rikki. Ei, ei kakkua! Mutta paljon lämpimiä ajatuksia ja isoja kiitoksia, niin lääkärille kuin hoitajillekin, ja niille ihanille ihmisille laboratoriossa, jotka yhdistivät kaksi mikroskooppista solua ja saivat alulle jotain noin ihmeellistä ja kaunista.

Naureskelkoot muut miten tahtovat, minä pidän juhlapäiväni! Ja lähettelen lämpimiä ajatuksia ja kiitoksia tulevinakin vuosina. Lähetänpä myös valokuvan. Sen saa meitä hoitanut lääkäri, joka nykyään työskentelee jo toisella lapsettomuusklinikalla. Ja kuvassa on tietenkin maailman paras ja kaunein Kirppu!

Vappua!

Vappukin tuli ja meni. Aaton vietimme Kirpun kanssa rauhallisesti kaksin kotona. Muusikko-Siippa veitti aattoiltansa luonnollisesti töissä. Mutta vappupäivänä pääsimme juhlimisen makuun, kun lähdimme perinteisille vappujuhlille Mummon ja Papan luo. Juhlan aihetta vapussa onkin tuplasti, työnjuhlan lisäksi 1.5. on Kirpun Papan syntymäpäivä. Siispä vappumekkoa päälle ja juhlimaan!

Ja kyllä sitä juhlittiinkin! Paikalla oli kolme serkkua, kolme setää, Mummo ja Pappa, kummisetä ja -täti sekä joukko ystäviä. Söimme hyvin, nautimme lasillisen jos toisenkin kuohuvaa, höpötimme ja nauroimme. Kirppukin tuntui nauttivan olostaan, olihan ympärillä paljon mielenkiintoista katseltavaa. Varsinkin neljä kuukautta Kirppua vanhempi serkkutyttö, joka jo konttaili ympäriinsä, oli kovin mielenkiintoinen väkkärä. Vähän tetiin jo tuttavuuttakin, mutta yhteiset leiki saivat velä vähän odottaa.

Äiti siis pelkäsi vierastamista aivan turhaan! Kummisedän parta oli niin mielenkiintoinen, että sitä oli ihan pakko päästä pienen kokeilemaan, ja sitä tutkiessa vierastaminenkin melkein unohtui. Siis melkein, muistui se kotvasen kuluttua taas mieleen, että pitäisi vierastaa, mutta vähän ajan kuluttua parta oli taas jännä juttu. Vielä muutama vähän vieraampi sylitys ja juhlat toimivat taas mahdottoman hyvänä "siedätyksenä". Pääsimmepä niinkin pitkälle, että jossain kohtaa Kirppu oti pienen levon Papan vatsan päällä!

Ja kyllä me viihdyimme! Siippa lähti jo töihin, Kirppu nukahti, mutta äiti jatkoi vaan juoruiluaan. Lopulta oli aika nostaa kopassan nukkuva tyttö rattaisiin ja ottaa reipas iltakävely lämpimässä kevätillassa kotia kohti. Varsin tyytytväisivä käperryimme Kirpun kanssa molemmat omiin sänkyihimme mukavan päivän jälkeen.

Kylpylässä

Vappuviikoksi saimme Mumman ja Vaarin Pohjanmaalta kylpylävierailulle Tampereelle. Kirppu keksi melko yllättäen noin viiden kuukauden ikäisenä, että Vaari on kamalan pelottava. Osaa hän muitakin vierastaa, mutta enimmät vierastukset on kyllä Vaari saanut osakseen. Mutta tuota vierastusta on melko aktiivisesti ”siedätetty” ja tässä oli taas loistava tilaisuus jatkaa sitä.

Jo sunnuntaina kävimme porukalla syömässä ja seurustelimme kaikessa rauhassa, mutta torstaina pääsimme itse asiaan, kylpyläpäivään. Tämän äidin naamassa on todellakin alkanut näkyä niin vuodenajan vaihtuminen, hormonivaihtelut kuin valvominenkin. Niinpä käytin tilaisuuden hyväkseni ja tilasin itselleni kosteuttavan kasvohoidon. Vielä Siipalle hieronta ja suunnitelma oli täydellinen.

Kasvohoito kieltämättä teki terää. Kuinka ihanalta tuntuikaan kasvojen hieronta! Rentoutumisen aalto aivan humahti varpaisiin asti. Ja hoidon jälkeen iho tuntui aivan erilaiselta. Lähtiessäni kysyin vielä hoidon tehneeltä kosmetologilta, että oliko itse tekemäni diagnoosi tosiaan oikea, eli kosteuden tarve valtava? Kuulemma oli, kun iho imaisi hierontaöljynkin.

Entistä ehompana olikin ihana lähteä kellumaan altaaseen. Alku asetelma oli tietenkin se, että yksi jääräpäinen Kirppu oli päättänyt, että päikkärit eivät ole häntä varten ja ruokakin oli äidin kasvohoidon aikana kelvannut yllättäen huonosti. Tämän lisäksi vasta matkalla kohti kylpylää tajusin, että Kirppu ei ole koskaan ollut suihkussa. No, nytpä saatiin sekin kokemus. Pienen leikin varjolla, äidin runsaalla ja kovin kummallisella ääntelyllä se onnistuikin ihan hyvin. Onneksi oli kylpylässä vapun alla melko hiljaista, että yleisö ei ollut suuren suuri.

Ja ei kun lastenaltaaseen! Isi ja äiti suorastaan hihkuivat innosta, Kirppu suhtautui asiaan huomattavasti epäilevämmin. Pienen hetken jaksoi pieni Kirppu kellutella ja potkia vedessä. Mutta katsoimme parhaaksi lopettaa leikki lyhyeen, ennen itkua, jotta kokemuksesta jäisi mahdollisimman positiivinen mielikuva. Melko äkkiä otti Mumma pyyhkeeseen käärityn pienen uimarin hoitoonsa ja pääsimme Siipan kanssa itsekin uimaan. Hetken uituani ajattelin ottaa vahdin vaihdon, ja päästää Mumman vuorostaan altaaseen, mutta Kirppu tuhisi tyytyväisenä unta sylissä. Ja siitä nyytistähän ei Mumma enää malttanut luopua. Kun tarpeeksi oli uitu, olikin aika nousta altaasta ja hiipiä taas suihkua kohti. Kirppukin heräili sopivasti ja tapitti ympärilleen kuin muistellen, miten tänne oikein päädyttiin.

Siipan nauttiessa hieronnasta yritin vuorostani saada Kirppua ottamaan välipalan jälkeen vielä edes pienet päikkärit. Huonolla menestyksellä. Kopasta kuului vaan iloinen lauleskelu. Kyllä, puolivuotias tyttäremme laulaa! Tavalliseen juttellu-jokellukseen verrattuna tämä ääntely sisältää pidempiä ääniä ja melodista äänen korkeuden vaihtelua. Nyt saivat Mumma ja Vaarikin konsertin! Ei auttanut kuin luovuttaa unien etsintä ja antaa lapsen leikkiä hetken.

Alkoi aikuisillakin olla nälkä, joten taas laitettiin Kirppu koppaan etsimään unia ja lähdimme alakertaan syömään. Pienet tirsat taisivat onnistuakin, mutta pian kuului kopasta suorastaan iloista jokellusta. Saatiinpa päivään mahtumaan vielä yksi ekakerta, kun nostimme pienen tytön meidän muiden kanssa pöydän ääreen syöttötuolissa.

Jännittävän päivän jälkeen taisimme olla koko perhe melko rentoa porukkaa. Kirppukin oli hirmuisen tyytyväinen, kun kotona sai vielä iltavellin ja pääsi omaan sänkyyn. Löytyi se pitkin päivää etsitty unikin!

Reissussa

Tämä poppoo otti ja piipahti yön yli ihan Oulussa asti. Joulupukki oli muistanut isäntää junalipuilla ja niiden käyttöaika alkoi mennä umpeen, joten päätimme käydä moikkaamassa Kirpun Isomummua Kiimingissä ja ihan business-luokassa. Suunnitelma oli seuraava: tiistaiaamuna hyppäämme Pedolinoon Tampereelta aamukahdeksalta ja viuhahdamme salamannopeasti Ouluun. Siellä vuokraamme auton, kirjaudumme hotelliin ja lähdemme mummoa moikkaamaan. Hotellissa hyvin nukutun yön jälkeen voisimme ajella vielä vähän Oulun ympäristössä, käydä vaikka kurkkaamassa miten kevät etenee Nallikarilla, ja auton palautuksen jälkeen jatkaisimme päivää kiertelemällä keskustaa jalan, kunnes puoli neljän jälkeen iltapäivällä olisi aika hypätä taas junaan ja sujahtaa Tampereelle. Loistava suunnitelma!

Siispä tavarat kasaan ja menoksi. Mutta se tavaramäärä! Mitä ihmettä tälle lapselle tälä kertaa pitää varata mukaan? Mitä pitää pakata hoitolaukkuun helposti saataville, mitä ja kuinka paljon pitää olla vara-asioita matkassa? Olemme toki reissanneet ennenkin myös Kirpun kanssa, mutta tytön kasvaessa tilanteet muuttuvat. Ja kun yleensä matkaamme kotimaassa omalla autolla, ei tarvitse niin tarkasti miettiä, että tarvitaanko sitä taikka tuota, vaan varmuudenvuoksi pakkaaminen on ihan mahdollista. Vielä kun näillä oravan aivoilla yrittää pohti, että ainakin junamatkalle olisi kaikki tarpeellinen matkassa, niin johan siinä kovalevy sauhuaa.

Mutta kovin kätevästi koko arsenaali saatiin kulkemaa mukana. Kaikki vaihtovaatteet sun muut tarpeelliset härpäkkeet saimme onneksi mahtumaan yhteen kassiin, joka pienellä tunkemisella mahtui Kirpun vaunujen tavarakoriin. Hoitolaukku kulki vaunujen aisalla ja lapsen turvakaukalokin sopi ihan hyvin roikkumaan samalle aisalle. Siis nukkuva lalpsi haalariin ja vaunuihin, tavarat vaunujen ympärille ja aamubussiin!

Juna tuli ja lähti aikalailla ajallaan, vaunuille löytyi oma paikkansa ja meille omamme. Tytär jatkoi tyytyväisenä uniaan vielä jonkin aikaa junan lähdettyäkin, joten suunnitelma toimi täydellsesti. Menomatka sujuikin mukavasti, tytärkin tuppaa aamutuimaan olemaan vallan hyväntuulinen. Vähän vaan kummanstutti, kun aamupuuro vaihtuikin velliksi, se kun oli helpompi lapselle tarjoilla junassa. Ylivieskan jälkeen saimme kuitenkin huonoja uutisia. Routa on tehnyt tepposensa radalle siitä ylöspäin ja se salamannopea viuhahduksemme piteni loppujen lopuksi tunnilla, kun juna joutui himmailiemaan vauhtia loppumatkan Ouluun asti.

Perille päästiin kuitenkin! Autovuoksaamossa olikin tarjolla seuraava yllätys. Auton varauksen oli hoitanut pappa, joka oli puhunut mukana kulkevista lapsen rattaista. Niinpä meille oli varattuna näppärä perheauto, Ford Fiesta. Kröhm! Hieman tuli ahdas olo ihan jo ajatuksesta. Mutta eipä niin suurta hätää, ettei ratkaisua keksitä! Kunhan tarkistimme, että Fiestassa saadaan käännettyä vain osa penkistä, niin että kaukalollekin jää vielä tila, totesimme, että pärjäämme kyllä yhden päivän pienmmälläkin autolla. Ja onnistuihan tuo. Täynnähän se auto oli kun sinne änkeydyimme, mutta onnistui kuitenkin.

Hotellissa olikin vuorossa iloinen yllätys. Huone oli todella iso ja vieläpä saunalla varustettu! Edes vaunut, jotka illalla toimme huoneeseen asti eivät saaneet aikaan ahdistusta. Niinpä tyytyväisinä, lapsen ruokittuamme lähdimme kohti Kiiminkiä. Matkalta poimimme mukaamme vähän pullaa ja kahvipaketin tuliaisiksi ja ... voi ei! Edessä oli ylimääräinen kiekka takaisin hotellille. Olin varannut mukaan muutaman valokuvan Kirpusta Mummulle annettavaksi, mutta hälmöyksissäni unohtanut ne hotelliin. Mutta onneksi sentään hotelliin, ettei kotiin asti. Kuvat haettiin ja matka jatkui.

Kiimingissä meitä oli odotettu jo kovasti. Kahviteltiin ja vaihdettin kuulumisia, katseltiin vähän valokuvia ja otettiin pari lisää. Mummu epäröi ensin ottaa Kirppua syliin, mutta rohkaistui sitten ja nautti silminnähden lapsen sykyttelystä. Kirppukin tutki Mummua kovin kiinnostuneena, eikä edes kauheasti vierastanut. Kaikin puolin onnistunut vierailu siis!

Oluun palattuamme huomasimme, että lapsi on kyllä ruokittu, mutta vanhemmilla menee vähän huonommin. Pienen kävelylenkin jälkeen valitsimme perheystävälliseksi tiedetyn ravintolan, tilasimme ruokamme ja ... noh, söimme vuorotellen väsyneen tyttären kanniskelun lomassa. Masut aivan liian täynnä otimme siis suunnan kohti hotellia. Vallan väsynyt lapsi otti aikansa nukahtaa, mutta päästi kuin päästikin isin ja äidin viimein saunaan ja kohti unien maita.

Aamulla nautimme loistavan aamiaisen hotellilla! Kirppu myös, sillä mukaan napattu vadelmapuuro upposi suorastaan vauhdikkaasti. Sitten tavarat kasaan ja menoksi! Suunnitelman mukaan suuntamisimme vielä ajelulle ja kävimme kurkkaamassa vielä hivenen talvista Nallikaria. Päivä jatkui auton palautuksella ja kauupunkikävelyllä. Shoppailuakin tuli harrastetua jonkin verran, ja käsistä se meinasi karata, kun löysin aiva ihanan lastenvaatkaupan, Metsolan, täynnä värejä ja ihania kuoseja.

Pian koitti aika suunnata rautatieasemalle ja junaan, joka oli jo lähdössä kymmenen minuuttia myöhässä. Samat routavauriot vaivasivat matkaa oikastaan Seinäjoelle saakka, joten aikataulu petti taas. Olimme toki tietoisia tästä, tuskin routavauriota vuorokaudessa korjataan, mutta lapsi ei tahtonut asiaa ymmärtää. Aamujunassa niin hyvin käyttäytyvä lapsemme alkoi väsyä iltaa kohti, joten vaunullinen business-matkustajia täydessä junassa sai parikin kunnon konserttia.

Mielenkiintoinen ilmiö oli, että parikin kertaa, kun Kirppu lähti isänsä kanssa vaipanvaihdolle tai unia etsimään, uskaltautuivat naapuripaikkojen matkustajat, jutulle. Toinen odotti ensimmäistä lastaan saapuvaksi parin kuukauden kuluttua, toisen tytär oli jo reilun vuoden vanha. Ja sainpa vinkinkin; vähän isommalle kannettava DVD toimiin matkaviihdykkeenä kuulemma mainiosti. Sanottakoon mitä tahansa DVDstä lapsenvahtina, niin se että saisimme lapsen isän kanssa syödä lomallakin yhtä aikaa ja lämmintä ruokaa on sen väärtti! Joten otan taatusti tästä vinkistä vaarin, kunhan Kirppu vähän kasvaa.

Tampereelle saavuttiin aikanaan, ja taksi toi väsyneet matkalaiset ovelle asti. Kirppu nukahti tyytyväisenä omaan sänkyynsä ja täytyy myöntää, että niin teki äitikin. Siinä vähän aikaa unta odottaessani totesin, että junamatkailulla on puolensa; vaipat vaidettiin ja niin vanhemmat kuin lapsikin ruokittiin matkalla moneen kertaan, eikä matkantekoa tarvinnut pysäyttää. Ja junassa voi lapsen kanssa touhuta vaikka mitä. Vielä kun aikataulut saataisiin pitämään, niin se voisi lapsenkin kanssa olla vallan sujuva tapa matkustaa.

Haluan vaatekaappini takaisin!

Täyteen umpattua vaatekaappiani tässä päivänä eräänä tutkiessani, aloin miettiä, miten on mahdollista, että käytän aina vaan niitä mutamaa vaatetta. Kunnes unenpuutteen sumentamat aivoni laskivat yksi ynnä yksi, saivat tulokseksi kolme ja tajusin, että minähän imetän! Yläosan pitää olla lapsen ruokailuun sopiva, siksi uniformunani ovat spagettiolkaintopit ja neuletakit.

Mutta kun sielä kaapissa olisi kaikkea muutakin kivaa! Tuossa jo jokin aika sitten löysin kaapin perukoilta monta ihanaa hametta ja tajusin että vauvavatsan muutettua muotoaan, mahdun niihin taas. Voi ihanutta! Aivan niin kuin kaappiin olisi ilmestynyt yhtäkkiä monta ihan uutta vaatetta. Ilmeisesti olin farkuista niin innoissani heti Kirpun synnyttyä, että en sen peremmälle kaappiin älynnyt heti sukeltaakaan. Nyt kuitenin kevätkin saapui sopivasti, joten ikuinen vilukissakin tarkenee hameen ja leggareiden yhdistelmässä ihan ulkonakin.

Tuosta havainnosta huolimatta löysin itseni seisomasta taas keskellä vaatehuonetta. Haaveilemassa siitä päivästä, kun voin taas vetäistä päälleni jonkun hauskan t-paidan. Tai sen mukavan ja makkarat piilottavan tunikan. Jopa ne vaatteet, joita käytin kyllästymiseen asti raskausaikana, näyttävät nyt houkuttelevilta! Vaikka toppikokoelmani on... sanotaanko laajahko, niin kyllästyminen uhkaa ihan nurkan takana eikä aina haluaise vetää päälleen sitä järkevää neuletakkia.

Tästä päästäänki siihen tosiasiaan, että pukeutuminen ei ehkä kuitenkaan ole pätevä syy lopettaa imettäminen. Vai onko? Mistä minä tiedän!!?? No, joka tapauksessa, ehkäpä kesän tullen saan jo sukeltaa kunnolla vaatekaappini ja tehdä löytöjä. Joku ilo tästäkin, rahat säästyvät, kun ei mitään uutta tarvitse ostaa, kaapeistahan löytyy jo valtavasti ihan "uusia" vaatteita. Toki ostamattomuus selittyy myös sillä, että punatukkainen  ja pisamainen ihminen ei tällä hetkellä ole ollenkaan trendikkään värinen. Ja vielä kun se kasikytluku tuli jo kerran elettyä, niin eipä siellä kaupassa minulle montaa asiaa olekaan. Senkin rahan voi siis pistää lapsen vaatteisin!!

Uutta oppimassa

Kirppu on löytänyt jalkansa! Oi tätä ihmeellistä maailmaa, lapseni vartalo alkaa olla kokonainen, päästä varpaisiin. Toki tämäkin löytöretki tehdään Kirpulle tyypilliseen, rauhallisen toteavaan tyyliin.

Kirppu oppii asioita ihan oppimaan oppimisen oppien mukaan. Rauhallisesti ja pohtien, punniten, prosessina. Hän hiffaa ensin jutun, kuten nyt varpaat. Niitä ihaillaan vain ja ainoastaan Bumbo-tuolissa, siinä kun ovat sopivasti saatavilla, ainakin siihen asti, kun äiti on tylsä ja laittaa tarjottimen paikoilleen. Joka kerta ne varpaat ovat mukava juttu, joista on kiva ottaa kiinni, mutta vielä ei olla päästy prosessissa eteenpäin; mitä iloa tästä löydöstä voi olla?  Ja uskokaa pois, tätä nykyä iloksi riittää se, että ne voi laittaa suuhun.

Sama juttu oli kääntymisen kanssa. Kirppu huomasi, että olisi ehkä ihan kiva päästä välillä masulleen. Mutta toisaalta, näkee sitä ympärilleen myös ihan selällään, kenottamalla päätään taaksepäin, äidin mielestä suorastaan luonnottomaan asentoon.

Mutta lopulta kääntyminen kuitenkin kiinnosti tarpeeksi. Pari kertaa se onnistui vauhdilla ja vähän vahingossa. Kirppu hämmästyi itsekin, ja seuraavassa hetkessä harmitti, kun ei ollut ehtinyt tajuta, miten se lopulta onnistui. Kun tekniikka sitten oli hallussa, sitä kokeiltiin muutama kerta. Lapsi oli tyytyväinen saavutukseensa, mutta suuria riemunkiljahduksia oli turha odottaa. Uusi taito oli Kirpulle käyttötavaraa, reitti uusiin ulottuvuuksiin, ei taito vain taidon vuoksi. Kylmän rauhallisesti hän otti taidon käyttöönsä, hioi tekniikan kuntoon kumpaankin suuntaan, ja avarsi maailmaansa.

Tätä kirjoittaessani koin varsinaisen ahaa-elämyksen. Lapsihan on kuin isänsä! Ainakin tässä asiassa. Viileän rauhallinen tyyppi, joka ei turhista hötkyile. Toisin kuin äiti, joka kiljuu ja mölisee ja intoilee joka asiasta. Noh, ihan hyvä niin. Kaksi täyttä höyrypäätä samassa perheessä olisikin ihan liika. Ja toisaalta, kyllä tytöltä temperamenttiakin löytyy. Kaikkihetimulletännenyt on äidiltä peritty ja tuo nollasta sataan kiihtyvyys, siitä olisi Ferrarikin kateellinen.

Aikatauluja ja kauneudenhoitoa

Taas alkaa olla armottoman aikataulutuksen aika. Hiusten juurikasvu alkaa olla pidempi kun se värjätty osuus ja kynnetkin kaipaavat huoltoa. Vaikka nykyään äiti-ihminen olenkin, niin silti NAINEN. Ja vielä nainen joka pitää kauniista asioista, varsinkin jos ne voi vielä jotenkin liittää omaan itseensä. Jo raskauden aikana päätin, että vaikka minulla onkin pieni lapsi, ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että hiukseni hapsottavat joka suuntaan, vaatteet haisevat vauvanpuklilta ja kynsi katkeaa vähintään kahdesti päivässä. Ei, minullakin on yhä oikeus ja jopa velvollisuus hoita myös itseäni.

Ongelmahan ei ole se, että oma aikatauluni olisi jotenkin kovin kiireinen. Ei, siellä lukee tasan tarkkaan muskari torstaiaamun kohdalla ja ehkä neuvola aika. Ongelma on se, että siipan aikataulu on aina kovin täynnä.Siksipä juurikasvu pääseekin välillä venymään, kampaaja-ajan tilaaminen kun tuntuu valtavalta urakalta.

Ensin selvitetään, että koska mahdollisesti siipalle sopisi kaitsea lasta reilu pari tuntia. Tämä kartoitus pitäisi tehdä hyvin tarkkaan, jotta osuu sitten varmasti kohdilleen. Lisäksi tähän asti on pitänyt huomoida lapsen ruokailut, jotta homma sujuisi mahdollisemman jouhevasti. Onneksi kiinteiden ruokien tultua kuvaan, tuo asia on vähän helpottanut.

Seuraavaksi soitetaan kampaajalle ja sormet ristissä toivotaan, että häneltä löytyisi aikaa niiden ikkunoiden puitteissa, jotka siipan aikataulu on määritellyt. Kun aika on tilattu, se kirjoitetaan seinälle kalenteriin ja ilmoitetaan vielä erikseen siipalle, että hän varmasti on asiasta ja aikataulusta tietoinen.


Kun varattu aika sitten lähestyy, muistuttelen siippaa vielä, että lähellä on tuo hetki, jolloin hän jää päävastuuseen lapsen hoidosta. Mutta tälläpä aikaa hän on ehtinyt unohtaa tuon minun menoni ihan kokonaan ja buukanut jotain juuri siihen liepeille. Ja niinpä varaamani aika on yleensä juuri pahassa välissä ja kiire tulee puolin ja toisin. Ah, ihanaa ja niin rentouttavaa omaa aikaa!

Nyt ei pidä käsittää väärin. Siippa on loistava isä, joka on vallan pystyvä pitämään jälkikasvun hengissä ja huollettuna. Ja tekeekin sitä vallan mielellään. Varsinkin vielä, kun Kirppu ei vielä ymmärrä, kuinka isi on kiedottuna pienen pikkurillin ympärille, eikä osaa vielä käyttää tuota ominaisuutta hyväkseen. Kyse on vain ja ainoastaan aikatauluongelmasta ja siipan aikataulun jatkuvasta elämisestä.

Siispä ei muuta kun aikatauluja kartottamaan! Katsotaan, miten tällä kertaa käy. Mutta yksi asia on varma; tässä lähiaikoina kutrit ovat taas kunnossa ja kynsissäkin uusi pinta.

Keittiötekniikkaa

Tässä viime aikoina meillä on eletty hyvin jännittäviä aikoja; Kirppu syö kiinteitä ruokia. Tämäkin tuli vastaan vähän periaatteella "eikö tämä lapsi syökään aina vaan kätevästi mukana kulkevaa maitoa?!!!".  No, suurella innolla uuden haasteen kimppuun.

Oli tuo tosiasia vauvan ruuasta tullut jossain kohtaa aikaisemminkin mieleen, koska kaappiimme oli ilmestynyt tehosekoitin. Sellainen pieni ja näppärä, jolla saa aina pienen annoksen kerrallaan soseutettua. Ja sitä paitsi sillä saa tehtyä ihania, terveelleisiä ja raikkaita smoothieita, joita suunnittelin raskauden aikana itselleni vääntäväni. (Kröhm, en sitten kertaakaan!) Ei kun konetta esiin ja soossaamaan. Ja hyvinhän se onnistui; keitetään muutama peruna tai porkkana oikein pehmeiksi, kuoritaan, palotaan ja soseutetaan äidinmaidon tai vastikkeen kanssa. Sitten vaan jääpala-astiaan ja lapsen gurmee on valmis. WAU!

Lapsen ruokahalu kasvoi ja kohta huomasin, että pari perunaa on syöty alta aika yksikön. Joten mitäs sitä muuta, kun suurempaa satsia koneeseen. Kone pyöri villisti ja siirsi perunavuorta astian laidoille, ääni oli melkoinen ja mikä ihme oli tuo haju? Tupla-annos pottuja sai koneen kuumenemaan niin, että savu nousi. Ihan kirjaimellisesti. Siitä se tuli sitten se hajukin. Hmm... No, tuo annos saatiin vähän kerrallaan valmiiksi, mutta kone oli nyt tuomittu auttamatta liian pieneksi ja tehottomaksi.

Onneksi joulupukki oli muistanut perhettämme lahjakortein ja nyt niille löytyi käyttöä. Isompi kone siis hakittiin. Ei niillä ominaisuuksilla niin väliä, kunhan sopii keittiön sisustukseen! Innolla aloitin uuden bataatti-annoksen teon uudella hienolla Jamie Oliverin tekemällä koneellani. Ja rullasihan se, isompi satsi muussaantui ihan mukavasti ja maidon sai kätevästi lisättyä kannen aukosta. Näin tämä käy! Mutta humpsista vaan alkoi astiassa vastoin odotuksia soseen pinta laskea ja koneen moottoriosalla levännyt käteni oli äkkiä soseen peitossa.

Siinä sosetta siivotessani sain varsinaisen oppitunnin tehosekoittimen käytöstä. Aina kannattaa tarkistaa, että teräosa on sekoitusastian pohjassa kunnolla lukkiintuneena, ei vain puoli huolimattomasti sinne säilöön pyöräytettynä. Pääsee paljon pienemmällä siivoamisella.

Seuraavalla kerralla aiheena oli jälleen ystävämme pottu. Potut oli keitetty, kuorittu ja teräosan asennus tarkistettu kolmeen kertaan. Ja kone käyntiin! Ääni oli mahtava, terä ilmiselvästi pyöri villsti. Perunat paiskaituvat asitian laidoille. Ajattelin nestettä lisäämällä saavani perunat asettumaan paremmin terän tielle, niin että oikeasti soseentuisivat. Mitään ei valunut, mutta haju alkoi taas olla tutun oloinen. Ja kas kummaa, moottoriosa oli suorastaan kuuma ja savu alkoi hiljalleen leijailla. Oliverin pojan korvia varmaan kuumotti kaukomailla, sen verran kovasti häntä kirottiin yhdessä keittiössä pohjan perukoilla. Ei auttanut muu kun laittaa perunat kattilaan, ja ottaa ihan perinteinen käsivatkain käyttöön (ihme että meillä sellainen on!). Oppiipahan lapsi, että kaikki ruoka ei ole ihan silkinsileää.

Uskaltauduin kuitenkin vielä soseiden maailmaan, pohjalainen kun ei hevin luovuta. Ja nyt keksin varsinaisen taikakeinon. Kun soseutettavan asian lisää vähän kerrallaan ja soseuttaa osissa, ei kone kuumene ja kokkikin pysyy paremmin tasalämpöisenä. Tajusinpa senkin, että eritoten peruna, jossa tärkkelys tekee taikojaan, pitää lisätä pienissä erissä. Varsin onnistunutta porkkanasosetta jääpala-astioihin kaadellessani lähettelin hiljaisen anteeksipyynnön Jamiellekin; ihan hyvä on masiina, käyttäjällä vaan vähän koulutus kesken.

Saanen esittäytyä

Hei,olen Tessi, pienen, kohta puolivuotiaan Kirppu-tytön äiti. Vuosien ja vuosien, hoitojen ja odottamisen jälkeen, vihdoin, äiti.

Mutta mikä sai todellisen keittöihmeen, joka ihan oikesti on yrittänyt joskus keittää perunoita ilman vettä (ei kaikkea voi aina muistaa!) haluamaan äidiksi, haluamaan tämän ison vastuun pienestä ihmisestä? Kai se on se paljon puhuttu biologinen kello. Kun TIK-TOK alkoi kuulua takaraivosta maagisen kolmenkympin iän lähestyessä, taisin vähän seota ja suostuttelin siipankin moiseen hullutukseen.  Ja tässä sitä nyt ollaan, vanhempina prinsessalle, joka pitäisi ohjata elämän poluille.

Älkää ymmärtäkö väärin, en minä täysin uusavuton ole. Kyllä minä makaronilaatikon ja pari muuta klassikkoa saan keittiössäkin aikaiseksi. Pari kertaa vuodessa, yleensä joulun tienoilla, saatan leipoakin jotain, vaikkapa lehdestä löydetyn reseptin innoittamana. Mutta keittiöhommat, siivoaminen ja muu talouden hoito eivät ikinä ole kuuluneet varsinaisesti mielenkiinnon kohteisiini. Tehoisekoittimen sijaan valitsen huomattavasti mieluummin ompelukoneen!

Tähän asti kahden hengen huushollissamme, jossa kummankin työajat ovat hyvinkin vaihtelevat, on eletty sitä mukaan kun elämää on vastaan tullut. Aamu on ollut liukuva käsite ja illallisaika usein enemmänkin eteläeurooppalainen. Tähän yhtälöön on yksi pieni Kirppu, ainakin minun osaltani tuonut aikamoisen muutoksen. Kaukana ovat kahdeksan tunnin yöunet ja hitaat aamut! Ja kun lapsi on alkanut syödä kiinteitä ruokia, on ainakin hänen päivällään oltava ateroiden ja unien rytmittämä aikataulu. Ja siinähän sitä jo on haastetta, entisen "go with the flow"-elämän jälkeen.

Näitä uuden elämän kummallisuuksia, ihmeellisyyksiä ja kommelluksia löytyy tulevaisuudessa tämän blogin sivuilta. Mutta nyt alkaa pinnasägyssä olla tuhinat kohdillaan, joten äidin on syytä siirtyä siihen viereiseen petiin. Virallisen tutinasettajan on oltava kohta asemissaan!