EI!

Kirppu parka! Lapsen ymmärrykseen alkaa pikku hiljaa upota, mitä tarkoittaa "ei". Sitä pientä sanaa meillä viljellään nyt siinä määrin, että ei ihme jos uppoaa. Suurin "ei" on tv-taso. Neljässä lokerossa kaikkea jännää ja kiiltävää. Houkuttaahan tuo! Mutta kun "ei"! Samoin melko massiivinen CD-hyllymme alkaa olla mahdottoman mielenkiintoinen, ja sekin "ei".

Tanssi menee jotenkin näin: Kirppu kierii tv-tason suuntaan melko vauhdikkaasti tai makaa selällään potkien itseään jaloilla eteenpäin. Äiti skarppaa ja samantien kun käsi nousee koskemaan jotain ihanan kiiltävää laitetta, kuuluu "EI!". Äidin kulmat menevät ikävästi ruttuun ja lapsi A) katsoo kummissaan, että taas se huomasi tai B) suuttuu ihan vietävästi, kun häneltä kehdataan kieltää näin jännä juttu. Seuraavaksi koreagrafiassa äiti joko houkuttelee lapsen pois tuon ihanuuden luota tai julmasti siirtää hänet lähemäksi omia lelujaan.

Ja sitten tulee seuraava "ei". Pöydn alla on kaksi koria, toinen Kirpun toinen äidin. Ja äidin korille ei Kirpulla ole asiaa. Joten "EI!" Äidin korissa vaan silloin tällöin löytyy ihanaa paperia, joka kahisee niin taivaalliseti ja muuttuu mukavasti muussiksi kun sitä syö. Ja sekin hauskuun kielletään! Ja koko tämän ajan ihan vieressä on oma kori, mitä suuremmalla todennäköisyydellä kumossa, kaikki lelut ihanasti saatavilla. (Kirppu ei ole lukenut sitä kohtaa vauvakirjasta, jossa sanotaan, että vauva hämmentyy, jos hänellä on enemmän kuin pari lelua ulottuvillaan.)

Jos nyt ostaisin huonekaluja, haluaisin kaiken ovien taa. Jo pelkästään pitämään pölyt poissa, saatika sitten yksi pieni Kirppu. Mutta se on vain tosiasia, että tuo ikävä ei-sana on opittava ja sitä pitää myös totella. Kaikkea ei voi piettää tai nostaa saavuttamattomiin, kodissa on elettävä myös muiden kuin Kirpun. Maailmassa tuppaa olemaan niitä ei-asioita ja nyt Kirppu on aloittanut matkansa sen tajuamiseen.

Tämä taistelu on kuitenkin vasta alkamassa. Kirppu liikkuu aina vaan liukkaammin ja laajentaa reviiriään. Kohta on edessä lähempi tutustuminen keittiöön, eteisestä löytyy varmasti muutamat aivan ihanat ja eirityisen maukkaat kengät, ja entäpä kaikki ne mielenkiintoiset asiat, jotka lymyävät vessassa ja kylppärissä. Todellinen koitos kieltojen maailmassa on kuitenkin työhuone. Ammattimuusikon kodissa asuu instrumenttejä, herkän sorttisia kapistuksia, joita ei ole tehty Kirpunkestäviksi. Onneksi suurin osa niistä kotona asuvista on koteloissa, mutta aina sitä pari kitaraa, pedal steel ja satunnainen banjo saattavat olla saatavilla ääntäkin nopeammalle pienelle.

Kovetan siis näiltä osin itseni, en välitä loukkaantuneesta katseesta enkä eteenpäin työnnetystä alahuulesta. Katson tuimasti, madallan ääntäni ja sanon "EI!", kerta toisensa jälkeen.