Olen parina päivänä viettänyt erinäisiä hetkiä netin ihmeellisessä maailmassa tutkien turvaistuinten malleja ja testituloksia ja eteen vai taaksepäin ja valjailla vai turvapalkilla ja .... Pää on niin sekaisin, että eksyin lukemaan jopa keskustelupalstoja! Antaakseni pää-paralleni hetken lepotauon ajattelin aloittaa Kirpun opettamisen potalle. Aivan mahtava ajatus!
Potan hankinnasta on jo Joulupukki pitänyt huolta, joten se tarvitsi vaan ottaa esiin ja huuhtaista pahimmat pölykertymät pois. Ajattelin aloittaa pehmeästi ja antaa tytön rauhassa tutustua pottaan. En vaan tullut ajatelleeksi, että vaikka kuinka kolistelen ja ilmeilen ja päästän "kivoja" ääniä, lasta ei välttämättä kiinnosta pätkäkään. Kirpun mielestä oli paljon mielenkiintoisempaa kontata huimaa vauhtia makuuhuoneeseen tai parvekkeelle tai tutkia kaikkea muuta mahdolista, mitä ympäriltä vaan löytyy. Potta oli kuin ilmaa!
Kun viimein oli vähän edes kiinnitetty huomiota pottaan, oli kuivaharjoittelun vuoro. Innoissani nostin Kirpun istumaan potalle vaippoineen päivineen. Tuloksena oli kauhea vikinä ja epätoivoinen huitominen "ota mut pois tästä!". Eihän se auttanut muu, kun napata lapsi syliin ja yrittää jatkaa potan tutkimista. Suurta onnistumisen iloa en kyllä kokenut.
No, seuraavan ruokailun jälkeen päätin, että kun tälle tielle on lähdetty, niin tällä tiellä jatketaan. Lapselta pöksyt ja vaippa pois ja potalle. Tuloksena oli luonnollisesti kauhea huuto. Siippakin oli studiopäivän lomassa kotona käymässä ja niinpä me molemmat istuimme lattialla Kirpun vieressä, joka karjui epätoivoisesti potalla. Siinäpä sitä kuva perhealbumiin. Luovuttaa piti aika äkkiä. Toisellakin kokeilulla tulos oli sama, tosin sillä kertaa Siippa oli jo ehtinyt lähteä takaisin studion turvalliseen äänimaaimaan.
Toisen kokeilun päätyttyä huutokonserttiin sumuinen ajatus alkoi vaivata päätäni jossain takaraivon tietämillä. Sen kirkastuminen kesti hetken, mutta sitten se iski; olin äärettömässä viisaudessani sijoittanut potan vessan oven läheisyyteen. Varsin looginen paikka. Tosin en tullut ollenkaan ajatelleeksi, että se on se sama nurkka, johon kannan Kirpun silloin, kun tyttö tekee tuhmuuksia. Nyt rakas tyttäreni siis pitää ilmeisesti potalla käyntiä rangaistuksena, joten todellisuudessa otimme tänään noin seitsemän askelta taakse päin. Eli olen hyvää vauhtia matkalla vuoden äidiksi ja lapsi oppii potalle joskus seuraavalla vuosikymmenellä.
torstai 12. elokuuta 2010
Yhtä juhlaa!!
Tuossa pari viikkoa sitten Kirpun serkkupoika pääsi ripille. Ja siinähän sitä oli aihetta juhlaan. Siippa jätti juhlimisen väliin työkiireiden takia, mutta Kirppu ja Äiti pukeutuivat hienosti Marimekon mekkoihin ja suuntasivat Riihimäelle.
Itse konfirmaatiotilaisuuden jätimme väliin, reilun puolentoista tunnin jumalanpalvelus olisi voinut olla Kirpulle vähän liikaa. Niinpä pääsimme aloittamaan juhlintaa vähän rauhallisemmin juhlia valmistelemaan jääneen, kahden naisen tehotiimin kera. Vielä reilu viikko ennen juhlia Kirppu sai kauhean raivarin, jos Äidin läsnäollessa joku muu kehtasi yrittää ottaa syliin. Odotus näille juhlille olikin, että Kirppu pysyy tiukasti minun sylissäni. Yllätys olikin suuri, kun toinen tehotiimiläinen kaappasi Kirpun syliinsä, lattialla kun ei ollut yhtään kivaa, ja äiti tarvitsi käsiään ruuan lämmittämiseen. Me kaksi muuta läsnä olijaa valmistauduimme jo huutomyrskyyn, mutta hups vaan! Täysin tyytyväinen tyttö tutkaili maisemia uudesta sylistä, eikä edes Äidin häipyminen näköpiiristä hetkauttanut Kirppua pätkääkään. Wooohoo!
Muu väki saapui kirkosta aikanaan eikä Kirppu suostunut edes päikkäreille, oli niin kivaa tutkia ihmisiä ja sylejä riitti. Äidin mielessä liikkui lähinnä kysymys "kuka tämä on ja mitä se on tehnyt mun lapselle?" Mutta en valita! Elämä oli todella juhlaa ja sain itsekin nauttia aikuisesta juttuseurasta ihan rauhassa ja stressaamatta. Sain jopa syötyä ihan rauhassa kun työnsin lapsen Vaarin syliin. Ja se päikkäriaikakin tuli lopulta, väsy yllätti ja tyttö sammui vanuihinsa melkein samantien kun sinne pääsi ja nukkuikin ihan kunnon unet.
Juhlien nuoremmasta väestä löytyi innokkaita lapsenhoitajia, jotka vähän väliä kävivät tarkistamassa, että Kippu nukkuu. Ja hyvä niin! Yleensä tyttö nukkuu päikkärit kopassa maantasalla ja nyt koppa oli nostettu vaunuihin. Ahkerasta tarkastamisesta huolimatta kuului yht'äkkiä itkuhälyttimestä siskoni miehen ääni juttelemaassa jällen kerran äänettömästi ja hyvällä tuulella heränneelle Kirpulle. Naapuri oli jo ehtinyt ihmettelemään, että tippuukohan tuo lapsi tuolta, kun se SEISOO VAUNUISSA! Onneksi ei Kirppu ehtinyt pakosuunnitelmassaan sen edemmäs, mutta taisivat olla viimeiset päikkärit vaunuissa.
Illan suussa huutelimme heipat kaikille, kiitimme kivoista julhista ja suuntasimme kotia kohti. Väsyneinä, mutta varsin tyytyväisinä kävimme iltapuuron kimppuun ja Kirppu kipin kapin nukkumaan; turvallisesti omaan sänkyyn, pinnojen taakse.
Itse konfirmaatiotilaisuuden jätimme väliin, reilun puolentoista tunnin jumalanpalvelus olisi voinut olla Kirpulle vähän liikaa. Niinpä pääsimme aloittamaan juhlintaa vähän rauhallisemmin juhlia valmistelemaan jääneen, kahden naisen tehotiimin kera. Vielä reilu viikko ennen juhlia Kirppu sai kauhean raivarin, jos Äidin läsnäollessa joku muu kehtasi yrittää ottaa syliin. Odotus näille juhlille olikin, että Kirppu pysyy tiukasti minun sylissäni. Yllätys olikin suuri, kun toinen tehotiimiläinen kaappasi Kirpun syliinsä, lattialla kun ei ollut yhtään kivaa, ja äiti tarvitsi käsiään ruuan lämmittämiseen. Me kaksi muuta läsnä olijaa valmistauduimme jo huutomyrskyyn, mutta hups vaan! Täysin tyytyväinen tyttö tutkaili maisemia uudesta sylistä, eikä edes Äidin häipyminen näköpiiristä hetkauttanut Kirppua pätkääkään. Wooohoo!
Muu väki saapui kirkosta aikanaan eikä Kirppu suostunut edes päikkäreille, oli niin kivaa tutkia ihmisiä ja sylejä riitti. Äidin mielessä liikkui lähinnä kysymys "kuka tämä on ja mitä se on tehnyt mun lapselle?" Mutta en valita! Elämä oli todella juhlaa ja sain itsekin nauttia aikuisesta juttuseurasta ihan rauhassa ja stressaamatta. Sain jopa syötyä ihan rauhassa kun työnsin lapsen Vaarin syliin. Ja se päikkäriaikakin tuli lopulta, väsy yllätti ja tyttö sammui vanuihinsa melkein samantien kun sinne pääsi ja nukkuikin ihan kunnon unet.
Juhlien nuoremmasta väestä löytyi innokkaita lapsenhoitajia, jotka vähän väliä kävivät tarkistamassa, että Kippu nukkuu. Ja hyvä niin! Yleensä tyttö nukkuu päikkärit kopassa maantasalla ja nyt koppa oli nostettu vaunuihin. Ahkerasta tarkastamisesta huolimatta kuului yht'äkkiä itkuhälyttimestä siskoni miehen ääni juttelemaassa jällen kerran äänettömästi ja hyvällä tuulella heränneelle Kirpulle. Naapuri oli jo ehtinyt ihmettelemään, että tippuukohan tuo lapsi tuolta, kun se SEISOO VAUNUISSA! Onneksi ei Kirppu ehtinyt pakosuunnitelmassaan sen edemmäs, mutta taisivat olla viimeiset päikkärit vaunuissa.
Illan suussa huutelimme heipat kaikille, kiitimme kivoista julhista ja suuntasimme kotia kohti. Väsyneinä, mutta varsin tyytyväisinä kävimme iltapuuron kimppuun ja Kirppu kipin kapin nukkumaan; turvallisesti omaan sänkyyn, pinnojen taakse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)