Meillä on käsissämme varsinainen mysteeri! Ja, luonnollisesti, tämä mysteeri liittyy Kirpun sanavarastoon. Ja tuo sana on "Piipimään!" Joskus sana esiintyy muodossa "Poopimaan!"
Makuuhuone on Kirpulle kotona kiellettyä aluetta ihan siksi, että siellä sijaitsevat vieläkin unikäytössä olevat tutit, sekä kätevästi ottokorkeudella äidin yöpöydän alahyllyllä asuvat iltasatukirjat. Kirjat sattuvat olemaan Äidin mielestä tärkeitä ja tuhokiellon alaisia esineitä. Siksi suurin osa olohuoneessa asuvista kirjoista on blokattu kätevästi nojatuolilla ja nuo iltasatukirjat suljetulla ovella. Kirppu kyllä rakastaa lukea kirjoja ja muutama kestävämpi kirja hänellä onkin aina saatavilla, mutta ne normaali paperi sivuiset ovat luettavissa vain aikuisen kanssa tai valvonnassa. Ja ihan sen takia, että kotona ei ihan niin vaan mennäkään sängylle lekottelemaan, on tuon "piipimään" -sanan tarkoitus jäänyt ihan pimentoon.
Sana saa alkunsa melko varmasti mökiltä. Siellä Kirppu leikkii serkkujen J:n ja P:n kanssa innokkaasti ja välillä myös makuuhuoneissa. Mökilläkin on voimassa sääntö, jonka mukaan sängyssä leikitään vain, kun sitä pedataan, mutta tuossa puuhassa Kirppu on aina innokkaana mukana.
Kaikesta tästä tulisi mieleen, että tuo mysteerisana olisi aikuisten kielellä "Pomppimaan!" mutta ei. Kun Kirppu pääsee sängylle, hän möyrii iloisesti, tahtoo peiton alle, osoittaa tyynyä kertoen kenelle se kuuluu, mutta ei pompi. Ja uskokaa pois, tyttö osaa pommppia! Pomppiihan Tiikerikin! Ja Puh, ja Ihaa (!) ja kaikki puput. Oikeastaan päinvastoin, tyttö saattaa vain sängylle päästessään ilmoittaa "mammivansa" ja on tyytyväinen elämäänsä.
Mysteerin selvittämiseksi kysin myöskin serkuilta J ja P, mitä tuo sana voisi tarkoittaa. Pyörittelivät vain päätään molemmat. Ei tullut apuja sieltäkään. Täytyy varmaan vain tyytyä kohtaloonsa ja todeta, että Kirppu on kehittänyt oman sanansa isolla sängyllä lötköttelemiseen. Joten, silloin kun vaan laiskottaa, eikä tahdo tehdä mitään erityistä, käykää vaan sängyn päälle piipimään.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Höpötintin
Kirppusta on tullut höpötintin. Nyt puolitoistavuotias neiti hölpöttää menemään, sana kerrallaan ja kun se ei enää riitä, otetaan käyttöön "tää-tää-täää-tää!" Jotain sanapareja on jo kuultu, mutta enimmäkseen mennään yksi kerrallaa, mutta usein.
Ensimmäisten sanojen joukossa oli kuin olikin se kauan odotettu "Äiti" samoin kuin "Isi", mutta tuossa ensimmäisten synnttäreiden kohdalla aktiivisin sana oli "pissa". Ja luonnollisesti "pissa" oli yleissana, joka tarkoitti kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Tuota sanaa käytettiin kovin ahkerasti tilanteessa kuin tilanteessa johtaen siihen, että Kummitäti lähti 1-vuotis synttärijuhlista sanoen: "Pissa-pissa vaan kaikille!" Tarttuvaakin siis.
Nyt puoli vuotta myöhemmin Kirpun sanavarasto on karttunut huomattavasti ja tyttö opettelee innokkaasti uusia joka päivä. Jo kauan aikaa meillä on kuultu "pääsee, pääsee" aina kun tyttö kävelee vähänkään ahtaammasta välistä, tai jos jonkun pitäisi väistää. Ruoka-aineet ovat syömistä rakastavalla lapsella hyvin hallussa piimästä kurkkuun ja niitä käytetään ahkerasti aina kun kyseisiä aineksia on näkyvissä ja saatavissa. Myös vaatteiden nimet kuuluvat luonnollisesti neiti-ihmisen sanavarastoon, kuten myös "pukee", jota viimeksi tänään käytettiin kun Kirppu yritti pukea äidin virkkaamaa kassia päälleen.
Otan äitinä ja Nalle Puh -fanina kaiken vastuun siitä, että Puh ja kaverit ovat lapsen sanavarastossa hyvin hallinnassa ja aktiivisessa käytössä. "Ihaa" on ihan lemppari, koska kevään Tukholman reissulla Isi osti Kirpulle Ihaa-pehmolelun, joka kulkee matkassa välillä kauppareissuillakin. "Tiikeri" vaan on kamalan vaikea! Jotakuinkin "Kitee" se taitaa olla tällä hetkellä. Muitakin vähän sinne päin sanoja meillä on aktiivisessa käytössä ja niistä eniten "paaka". Miten niin mikä se on? Kaikkienhan se pitäisi ymmärtää, että se on kampa! Ja tuo sanahan myös taipuu suomenkielen sääntöjen mukkaan, kun Kirppu paakaa hiukkua.
Aika paljon ainakin Äiti ja Isi ovat perillä siitä mitä Kirppu haluaa sanoa, mutta välillä ei vaan mene perille asti. Silloin Kirppu hermostuu. Tyttöä harmittaa ihan hirmuisesti, kun hänen sanomaansa ei ymmärretä. Hän saattaa toistaa sanan kerran tai pari melko rauhallisesti, mutta sen jälkeen neiti suuttuu ja äänensävy alkaa muistutta erehdyttävästi Äidin kiukkuääntä.
On kuitenkin kaksi melkolailla perussanaa, jotka meillä johtavat keskusteluja. Toinen on Kirpulla mahtavasti hallussa, toinen taas ei onnistu ollenkaan. Jos Kirppu on samaa mieltä jostain asiasta, on turha odotta kuulevansa "joo" tai "kyllä". Silloin Kirppu toistaa kussakin asiassa merkittävimmän sanan, oli se sitten "potalle", "syömään", "nukkuu" tai joku muu. Mutta se toinen. Arvatkaapa mikä se on. "EI!" Se meillä osaataan ja kirkkaalla äänellä. Uhmaikä - täältä tullaan!!
Ensimmäisten sanojen joukossa oli kuin olikin se kauan odotettu "Äiti" samoin kuin "Isi", mutta tuossa ensimmäisten synnttäreiden kohdalla aktiivisin sana oli "pissa". Ja luonnollisesti "pissa" oli yleissana, joka tarkoitti kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Tuota sanaa käytettiin kovin ahkerasti tilanteessa kuin tilanteessa johtaen siihen, että Kummitäti lähti 1-vuotis synttärijuhlista sanoen: "Pissa-pissa vaan kaikille!" Tarttuvaakin siis.
Nyt puoli vuotta myöhemmin Kirpun sanavarasto on karttunut huomattavasti ja tyttö opettelee innokkaasti uusia joka päivä. Jo kauan aikaa meillä on kuultu "pääsee, pääsee" aina kun tyttö kävelee vähänkään ahtaammasta välistä, tai jos jonkun pitäisi väistää. Ruoka-aineet ovat syömistä rakastavalla lapsella hyvin hallussa piimästä kurkkuun ja niitä käytetään ahkerasti aina kun kyseisiä aineksia on näkyvissä ja saatavissa. Myös vaatteiden nimet kuuluvat luonnollisesti neiti-ihmisen sanavarastoon, kuten myös "pukee", jota viimeksi tänään käytettiin kun Kirppu yritti pukea äidin virkkaamaa kassia päälleen.
Otan äitinä ja Nalle Puh -fanina kaiken vastuun siitä, että Puh ja kaverit ovat lapsen sanavarastossa hyvin hallinnassa ja aktiivisessa käytössä. "Ihaa" on ihan lemppari, koska kevään Tukholman reissulla Isi osti Kirpulle Ihaa-pehmolelun, joka kulkee matkassa välillä kauppareissuillakin. "Tiikeri" vaan on kamalan vaikea! Jotakuinkin "Kitee" se taitaa olla tällä hetkellä. Muitakin vähän sinne päin sanoja meillä on aktiivisessa käytössä ja niistä eniten "paaka". Miten niin mikä se on? Kaikkienhan se pitäisi ymmärtää, että se on kampa! Ja tuo sanahan myös taipuu suomenkielen sääntöjen mukkaan, kun Kirppu paakaa hiukkua.
Aika paljon ainakin Äiti ja Isi ovat perillä siitä mitä Kirppu haluaa sanoa, mutta välillä ei vaan mene perille asti. Silloin Kirppu hermostuu. Tyttöä harmittaa ihan hirmuisesti, kun hänen sanomaansa ei ymmärretä. Hän saattaa toistaa sanan kerran tai pari melko rauhallisesti, mutta sen jälkeen neiti suuttuu ja äänensävy alkaa muistutta erehdyttävästi Äidin kiukkuääntä.
On kuitenkin kaksi melkolailla perussanaa, jotka meillä johtavat keskusteluja. Toinen on Kirpulla mahtavasti hallussa, toinen taas ei onnistu ollenkaan. Jos Kirppu on samaa mieltä jostain asiasta, on turha odotta kuulevansa "joo" tai "kyllä". Silloin Kirppu toistaa kussakin asiassa merkittävimmän sanan, oli se sitten "potalle", "syömään", "nukkuu" tai joku muu. Mutta se toinen. Arvatkaapa mikä se on. "EI!" Se meillä osaataan ja kirkkaalla äänellä. Uhmaikä - täältä tullaan!!
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Pipipäivä
Meillä vietettiin eilen pipipäivää. Kirppu oli jo viikon verran ollut flunssainen ja sen seurauksena väsynyt ja kärttyinen. Kun ei pienen olo tuntunut helpottavan, varasin ajan lääkärille. Toisessa korvassa olikin tulehdus, joten antibioottikuurihan siitä seurasi. Siippa on flunssaillut myös jo reilun viikon enkä itsekään ole ollut mitenkään elämäni kunnossa, joten miellä on ollut viime päivinä varsin pirteää porukkaa.
Eilen sitten päätin, että kuri höltyy nyt roimasti ja moni normaalisti kielletty asia on pipipäivän kunniaksi sallittu ja aikataulutkin heitetään romukoppaan. Niinpä meillä sai nukkua juuri silloin kun tuntui että nukuttaa, syödä juuri niin paljon kun huvittaa ja aikalailla mitä huvittaa. Kaikista suurin kurin höltyminen oli siinä, että vesimuki (ei piimä!) sai lähteä keittiöstä ja tutti sohvalta. Normaalisti sääntöihin kuuluu, että tuttia ei tarvita muualla kuin nukkuessa ja satunnaisen pahan mielen sattuessa sohvalla, kainalossa. Tutti suussa ei töpsötellä! Samoin ruoka syödään keittiössä ja sinne se kuuluu se mukikin (paitsi äidin teemuki ja isin kahvimuki, jotain etuja pitää olla siitä, että sotkiessaan siivoaa itse.). Pipipäivänä Kirppu kuitenkin töpsytteli melko tyytyväisenä tutti suussa ja vesimuki kädessä ympäri kämppää. Mukia kallistettiinkin tilanteeseen sopivan suurieleisesti ja tutti pysyi mukana tiukemmin kuin Maggie Simpsonilla. Tytön ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun ensimmäistä keraa koskaan tuli vastaan tilanne, jossa tutti ja muki olivat saatavilla yhtäaikaa. Hetken verran rattaat raksuttivat, ennen kuin vuorotahti löytyi.
Syömisen suhteen sääntö on yleensä, että ruokalaji ei ihan äkkiä vaihdu ennen kuin lautanen on tyhjä. Ihan siksi, että Äiti on kirjasta lukenut, että makuja pitää maistaa monta kertaa ennen kuin niihin tottuu, en yleensä ihan vähästä luovuta, vaan tarjoan samaa annosta useammalla ruokailulla, kunnes annos on syöty. Välipala-ajan namit jäävät siis surutta pois päivän ruokalistalta, jos lounasaikaan ei syöminen kiinnosta. Tosin Kirpun kanssa ei yleensä asiasta tarvitse kauheasti keskustella, normaalitilanteessa kun ruoka maittaa mainiosti. Pipipäivänä säännöt muuttuivat radikaalisti ja ruokalistalla oli hyvin auliisti jugurttia ja leipäpalasia, varsinkin kun sitä "oikeaakin" ruokaa vähän meni.
Oli mukava nähdä, että tuttikurin vähän höltyessä, jaksoi Kipu jo vähän leikkiäkin. Mutta aika paljon meillä vaan lötköteltiin sohvalla, etsittiin telkkarista hauvaohjelmia ja oltiin kainalossa. Iltapäivällä Kirppu oli jo niin pirteä, että uni ei tullutkaan, vaan aamupäivällä otetut "yimääräiset" unet ja kainaloköllöttely riittivät. Illalla puuro keitettiin vähän normaalia aikaisemmin ja lautasellinen upposi pieneen masuun, kunhan äiti jaksoi pelleillä ja äääntelehtiä tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Pieni Kirppu käpetyikin pipipävän päätteeksi melko tyytyväisenä sänkyynsä pupu kainalossa nukkumaan.
Täytyy sanoa, että olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että pientä nuhaa lukuunottamatta Kirppu on pysynyt terveenä näin kauan. Ensimmäisen kerran lääkäriä tarvittiin vuoden ja neljän kuukauden kohdalla. Kolmen viikon kuluttua käymme tohtorilla tarkistuttamassa, että tulehdus varmasti on poissa ja sitten pistetään peukut vahvasti pystyyn ja toivotaan, että siitä seuraavaan lääkärireissuun on ainakin se vuosi ja neljä kuukautta.
Eilen sitten päätin, että kuri höltyy nyt roimasti ja moni normaalisti kielletty asia on pipipäivän kunniaksi sallittu ja aikataulutkin heitetään romukoppaan. Niinpä meillä sai nukkua juuri silloin kun tuntui että nukuttaa, syödä juuri niin paljon kun huvittaa ja aikalailla mitä huvittaa. Kaikista suurin kurin höltyminen oli siinä, että vesimuki (ei piimä!) sai lähteä keittiöstä ja tutti sohvalta. Normaalisti sääntöihin kuuluu, että tuttia ei tarvita muualla kuin nukkuessa ja satunnaisen pahan mielen sattuessa sohvalla, kainalossa. Tutti suussa ei töpsötellä! Samoin ruoka syödään keittiössä ja sinne se kuuluu se mukikin (paitsi äidin teemuki ja isin kahvimuki, jotain etuja pitää olla siitä, että sotkiessaan siivoaa itse.). Pipipäivänä Kirppu kuitenkin töpsytteli melko tyytyväisenä tutti suussa ja vesimuki kädessä ympäri kämppää. Mukia kallistettiinkin tilanteeseen sopivan suurieleisesti ja tutti pysyi mukana tiukemmin kuin Maggie Simpsonilla. Tytön ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun ensimmäistä keraa koskaan tuli vastaan tilanne, jossa tutti ja muki olivat saatavilla yhtäaikaa. Hetken verran rattaat raksuttivat, ennen kuin vuorotahti löytyi.
Syömisen suhteen sääntö on yleensä, että ruokalaji ei ihan äkkiä vaihdu ennen kuin lautanen on tyhjä. Ihan siksi, että Äiti on kirjasta lukenut, että makuja pitää maistaa monta kertaa ennen kuin niihin tottuu, en yleensä ihan vähästä luovuta, vaan tarjoan samaa annosta useammalla ruokailulla, kunnes annos on syöty. Välipala-ajan namit jäävät siis surutta pois päivän ruokalistalta, jos lounasaikaan ei syöminen kiinnosta. Tosin Kirpun kanssa ei yleensä asiasta tarvitse kauheasti keskustella, normaalitilanteessa kun ruoka maittaa mainiosti. Pipipäivänä säännöt muuttuivat radikaalisti ja ruokalistalla oli hyvin auliisti jugurttia ja leipäpalasia, varsinkin kun sitä "oikeaakin" ruokaa vähän meni.
Oli mukava nähdä, että tuttikurin vähän höltyessä, jaksoi Kipu jo vähän leikkiäkin. Mutta aika paljon meillä vaan lötköteltiin sohvalla, etsittiin telkkarista hauvaohjelmia ja oltiin kainalossa. Iltapäivällä Kirppu oli jo niin pirteä, että uni ei tullutkaan, vaan aamupäivällä otetut "yimääräiset" unet ja kainaloköllöttely riittivät. Illalla puuro keitettiin vähän normaalia aikaisemmin ja lautasellinen upposi pieneen masuun, kunhan äiti jaksoi pelleillä ja äääntelehtiä tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Pieni Kirppu käpetyikin pipipävän päätteeksi melko tyytyväisenä sänkyynsä pupu kainalossa nukkumaan.
Täytyy sanoa, että olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että pientä nuhaa lukuunottamatta Kirppu on pysynyt terveenä näin kauan. Ensimmäisen kerran lääkäriä tarvittiin vuoden ja neljän kuukauden kohdalla. Kolmen viikon kuluttua käymme tohtorilla tarkistuttamassa, että tulehdus varmasti on poissa ja sitten pistetään peukut vahvasti pystyyn ja toivotaan, että siitä seuraavaan lääkärireissuun on ainakin se vuosi ja neljä kuukautta.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Maailman huonoin shoppailija!!
Kyllä, olen. Eikä tätä pidä ymmärrä värin. Rahaa saan kulumaan siinä missä muutkin, väliilä paremminkin. Nyt on kuitenkin kyseessä aleaika, ja löytöjen tekeminen. Sen mahtavan aarteen kaivaminen riepujen keskeltä.
Jos en nyt mahtava löytöjen tekijä ollut ennenkään, niin oltuani viimeiset kymmenen vuotta töissä vaatekaupassa, minusta on tullut toivoton. Olen niin tottunut bongaamaan ihanuudet jo myymälämateriaaleista tai viimeistään samantien niiden saapuessa myymälään, että olen menettänyt vähäisenkin kykyni penkoa alerekkejä ja tehdä niitä mahtavia löytöjä. Näin hoitovapaalla minun ei ole myöskään mikään pakko lähteä kauppakeskukseen tai kaupungille siinä pahimmassa aleryysiksessä, niin en lähde. En tosiaan läde, vaan odotan varmuuden vuoksi loppiaisen yli, että kaikki työssäkäyvät ihmiset ovat varmasti jo palanneet sorvin ääreen.
Siispä etenen ongelmitta kauppakeskuksen avarilla käytävillä, enkä joudu tappelemaan aarteista kanssashoppailijan kanssa. Mutta mitä se auttaa, kun joka paikassa, varsinkin lasten vaatteista on enää rippeet jäljellä? Miksei kukaan kertonut, että kaikki alevaatteiden massat ovat vain lyhytaikainen pyrähdys ja sitten jäljellä on enää pinkkejä metallihohtoleggingsejä, samettinyöritettyjä uniformutakkeja ja mikroshortseja. Kiitos vaan, mutta ei kiitos!
Se siitä ideasta, että säästän lapsen vaatehankinnoissa ja ostan kevään vaatteet alennusmyynneistä. Ei, siinä vaiheessa kun minä suuressa viisaudessani päätän lähteä aleostoksille, ovat lastenosastot ja lastenvaatekaupat onnistuneet haalimaan hyllyilleen jo ihania kevään uutuuksia. Uutuuksien esillepano on mietitty tarkiasti, värit sointuvat kauniisti ja sekaan on heitetty ihania pieniä asusteita. Ja sitten siinä vieressä pönöttää se sekainen alerekki, johon on koottu vähän kaiken kokoisten lasten vaatteita kaikissa sateenkaaren väreissä.
Mitä siis opimme tällä ostosreissulla? Alen parhaat palat oikeasti viedään siinä ryysiksessä. Jos haluaa tehdä alelöytöjä, sitä pitää harjoitella ja olla kärsivällinen. Ne alerekit pitäisi varmaan ihan oikeast selata tuote tuotteelta, jos aikoo löytää aarteteita. Ja mikä tärkeintä, esillepano vaikuttaa ostopäätökseen paljon. Tosi paljon.
Tältä reissulta jäi käteen lapselle yksi body. Yksi! Sekin omalta työpaikalta. Ja kiersin koko Ideaparkin. Ei voi mitään, täytyy myöntää; aleshoppailijana olen surkea!
Jos en nyt mahtava löytöjen tekijä ollut ennenkään, niin oltuani viimeiset kymmenen vuotta töissä vaatekaupassa, minusta on tullut toivoton. Olen niin tottunut bongaamaan ihanuudet jo myymälämateriaaleista tai viimeistään samantien niiden saapuessa myymälään, että olen menettänyt vähäisenkin kykyni penkoa alerekkejä ja tehdä niitä mahtavia löytöjä. Näin hoitovapaalla minun ei ole myöskään mikään pakko lähteä kauppakeskukseen tai kaupungille siinä pahimmassa aleryysiksessä, niin en lähde. En tosiaan läde, vaan odotan varmuuden vuoksi loppiaisen yli, että kaikki työssäkäyvät ihmiset ovat varmasti jo palanneet sorvin ääreen.
Siispä etenen ongelmitta kauppakeskuksen avarilla käytävillä, enkä joudu tappelemaan aarteista kanssashoppailijan kanssa. Mutta mitä se auttaa, kun joka paikassa, varsinkin lasten vaatteista on enää rippeet jäljellä? Miksei kukaan kertonut, että kaikki alevaatteiden massat ovat vain lyhytaikainen pyrähdys ja sitten jäljellä on enää pinkkejä metallihohtoleggingsejä, samettinyöritettyjä uniformutakkeja ja mikroshortseja. Kiitos vaan, mutta ei kiitos!
Se siitä ideasta, että säästän lapsen vaatehankinnoissa ja ostan kevään vaatteet alennusmyynneistä. Ei, siinä vaiheessa kun minä suuressa viisaudessani päätän lähteä aleostoksille, ovat lastenosastot ja lastenvaatekaupat onnistuneet haalimaan hyllyilleen jo ihania kevään uutuuksia. Uutuuksien esillepano on mietitty tarkiasti, värit sointuvat kauniisti ja sekaan on heitetty ihania pieniä asusteita. Ja sitten siinä vieressä pönöttää se sekainen alerekki, johon on koottu vähän kaiken kokoisten lasten vaatteita kaikissa sateenkaaren väreissä.
Mitä siis opimme tällä ostosreissulla? Alen parhaat palat oikeasti viedään siinä ryysiksessä. Jos haluaa tehdä alelöytöjä, sitä pitää harjoitella ja olla kärsivällinen. Ne alerekit pitäisi varmaan ihan oikeast selata tuote tuotteelta, jos aikoo löytää aarteteita. Ja mikä tärkeintä, esillepano vaikuttaa ostopäätökseen paljon. Tosi paljon.
Tältä reissulta jäi käteen lapselle yksi body. Yksi! Sekin omalta työpaikalta. Ja kiersin koko Ideaparkin. Ei voi mitään, täytyy myöntää; aleshoppailijana olen surkea!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)