Tämä poppoo otti ja piipahti yön yli ihan Oulussa asti. Joulupukki oli muistanut isäntää junalipuilla ja niiden käyttöaika alkoi mennä umpeen, joten päätimme käydä moikkaamassa Kirpun Isomummua Kiimingissä ja ihan business-luokassa. Suunnitelma oli seuraava: tiistaiaamuna hyppäämme Pedolinoon Tampereelta aamukahdeksalta ja viuhahdamme salamannopeasti Ouluun. Siellä vuokraamme auton, kirjaudumme hotelliin ja lähdemme mummoa moikkaamaan. Hotellissa hyvin nukutun yön jälkeen voisimme ajella vielä vähän Oulun ympäristössä, käydä vaikka kurkkaamassa miten kevät etenee Nallikarilla, ja auton palautuksen jälkeen jatkaisimme päivää kiertelemällä keskustaa jalan, kunnes puoli neljän jälkeen iltapäivällä olisi aika hypätä taas junaan ja sujahtaa Tampereelle. Loistava suunnitelma!
Siispä tavarat kasaan ja menoksi. Mutta se tavaramäärä! Mitä ihmettä tälle lapselle tälä kertaa pitää varata mukaan? Mitä pitää pakata hoitolaukkuun helposti saataville, mitä ja kuinka paljon pitää olla vara-asioita matkassa? Olemme toki reissanneet ennenkin myös Kirpun kanssa, mutta tytön kasvaessa tilanteet muuttuvat. Ja kun yleensä matkaamme kotimaassa omalla autolla, ei tarvitse niin tarkasti miettiä, että tarvitaanko sitä taikka tuota, vaan varmuudenvuoksi pakkaaminen on ihan mahdollista. Vielä kun näillä oravan aivoilla yrittää pohti, että ainakin junamatkalle olisi kaikki tarpeellinen matkassa, niin johan siinä kovalevy sauhuaa.
Mutta kovin kätevästi koko arsenaali saatiin kulkemaa mukana. Kaikki vaihtovaatteet sun muut tarpeelliset härpäkkeet saimme onneksi mahtumaan yhteen kassiin, joka pienellä tunkemisella mahtui Kirpun vaunujen tavarakoriin. Hoitolaukku kulki vaunujen aisalla ja lapsen turvakaukalokin sopi ihan hyvin roikkumaan samalle aisalle. Siis nukkuva lalpsi haalariin ja vaunuihin, tavarat vaunujen ympärille ja aamubussiin!
Juna tuli ja lähti aikalailla ajallaan, vaunuille löytyi oma paikkansa ja meille omamme. Tytär jatkoi tyytyväisenä uniaan vielä jonkin aikaa junan lähdettyäkin, joten suunnitelma toimi täydellsesti. Menomatka sujuikin mukavasti, tytärkin tuppaa aamutuimaan olemaan vallan hyväntuulinen. Vähän vaan kummanstutti, kun aamupuuro vaihtuikin velliksi, se kun oli helpompi lapselle tarjoilla junassa. Ylivieskan jälkeen saimme kuitenkin huonoja uutisia. Routa on tehnyt tepposensa radalle siitä ylöspäin ja se salamannopea viuhahduksemme piteni loppujen lopuksi tunnilla, kun juna joutui himmailiemaan vauhtia loppumatkan Ouluun asti.
Perille päästiin kuitenkin! Autovuoksaamossa olikin tarjolla seuraava yllätys. Auton varauksen oli hoitanut pappa, joka oli puhunut mukana kulkevista lapsen rattaista. Niinpä meille oli varattuna näppärä perheauto, Ford Fiesta. Kröhm! Hieman tuli ahdas olo ihan jo ajatuksesta. Mutta eipä niin suurta hätää, ettei ratkaisua keksitä! Kunhan tarkistimme, että Fiestassa saadaan käännettyä vain osa penkistä, niin että kaukalollekin jää vielä tila, totesimme, että pärjäämme kyllä yhden päivän pienmmälläkin autolla. Ja onnistuihan tuo. Täynnähän se auto oli kun sinne änkeydyimme, mutta onnistui kuitenkin.
Hotellissa olikin vuorossa iloinen yllätys. Huone oli todella iso ja vieläpä saunalla varustettu! Edes vaunut, jotka illalla toimme huoneeseen asti eivät saaneet aikaan ahdistusta. Niinpä tyytyväisinä, lapsen ruokittuamme lähdimme kohti Kiiminkiä. Matkalta poimimme mukaamme vähän pullaa ja kahvipaketin tuliaisiksi ja ... voi ei! Edessä oli ylimääräinen kiekka takaisin hotellille. Olin varannut mukaan muutaman valokuvan Kirpusta Mummulle annettavaksi, mutta hälmöyksissäni unohtanut ne hotelliin. Mutta onneksi sentään hotelliin, ettei kotiin asti. Kuvat haettiin ja matka jatkui.
Kiimingissä meitä oli odotettu jo kovasti. Kahviteltiin ja vaihdettin kuulumisia, katseltiin vähän valokuvia ja otettiin pari lisää. Mummu epäröi ensin ottaa Kirppua syliin, mutta rohkaistui sitten ja nautti silminnähden lapsen sykyttelystä. Kirppukin tutki Mummua kovin kiinnostuneena, eikä edes kauheasti vierastanut. Kaikin puolin onnistunut vierailu siis!
Oluun palattuamme huomasimme, että lapsi on kyllä ruokittu, mutta vanhemmilla menee vähän huonommin. Pienen kävelylenkin jälkeen valitsimme perheystävälliseksi tiedetyn ravintolan, tilasimme ruokamme ja ... noh, söimme vuorotellen väsyneen tyttären kanniskelun lomassa. Masut aivan liian täynnä otimme siis suunnan kohti hotellia. Vallan väsynyt lapsi otti aikansa nukahtaa, mutta päästi kuin päästikin isin ja äidin viimein saunaan ja kohti unien maita.
Aamulla nautimme loistavan aamiaisen hotellilla! Kirppu myös, sillä mukaan napattu vadelmapuuro upposi suorastaan vauhdikkaasti. Sitten tavarat kasaan ja menoksi! Suunnitelman mukaan suuntamisimme vielä ajelulle ja kävimme kurkkaamassa vielä hivenen talvista Nallikaria. Päivä jatkui auton palautuksella ja kauupunkikävelyllä. Shoppailuakin tuli harrastetua jonkin verran, ja käsistä se meinasi karata, kun löysin aiva ihanan lastenvaatkaupan, Metsolan, täynnä värejä ja ihania kuoseja.
Pian koitti aika suunnata rautatieasemalle ja junaan, joka oli jo lähdössä kymmenen minuuttia myöhässä. Samat routavauriot vaivasivat matkaa oikastaan Seinäjoelle saakka, joten aikataulu petti taas. Olimme toki tietoisia tästä, tuskin routavauriota vuorokaudessa korjataan, mutta lapsi ei tahtonut asiaa ymmärtää. Aamujunassa niin hyvin käyttäytyvä lapsemme alkoi väsyä iltaa kohti, joten vaunullinen business-matkustajia täydessä junassa sai parikin kunnon konserttia.
Mielenkiintoinen ilmiö oli, että parikin kertaa, kun Kirppu lähti isänsä kanssa vaipanvaihdolle tai unia etsimään, uskaltautuivat naapuripaikkojen matkustajat, jutulle. Toinen odotti ensimmäistä lastaan saapuvaksi parin kuukauden kuluttua, toisen tytär oli jo reilun vuoden vanha. Ja sainpa vinkinkin; vähän isommalle kannettava DVD toimiin matkaviihdykkeenä kuulemma mainiosti. Sanottakoon mitä tahansa DVDstä lapsenvahtina, niin se että saisimme lapsen isän kanssa syödä lomallakin yhtä aikaa ja lämmintä ruokaa on sen väärtti! Joten otan taatusti tästä vinkistä vaarin, kunhan Kirppu vähän kasvaa.
Tampereelle saavuttiin aikanaan, ja taksi toi väsyneet matkalaiset ovelle asti. Kirppu nukahti tyytyväisenä omaan sänkyynsä ja täytyy myöntää, että niin teki äitikin. Siinä vähän aikaa unta odottaessani totesin, että junamatkailulla on puolensa; vaipat vaidettiin ja niin vanhemmat kuin lapsikin ruokittiin matkalla moneen kertaan, eikä matkantekoa tarvinnut pysäyttää. Ja junassa voi lapsen kanssa touhuta vaikka mitä. Vielä kun aikataulut saataisiin pitämään, niin se voisi lapsenkin kanssa olla vallan sujuva tapa matkustaa.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
Haluan vaatekaappini takaisin!
Täyteen umpattua vaatekaappiani tässä päivänä eräänä tutkiessani, aloin miettiä, miten on mahdollista, että käytän aina vaan niitä mutamaa vaatetta. Kunnes unenpuutteen sumentamat aivoni laskivat yksi ynnä yksi, saivat tulokseksi kolme ja tajusin, että minähän imetän! Yläosan pitää olla lapsen ruokailuun sopiva, siksi uniformunani ovat spagettiolkaintopit ja neuletakit.
Mutta kun sielä kaapissa olisi kaikkea muutakin kivaa! Tuossa jo jokin aika sitten löysin kaapin perukoilta monta ihanaa hametta ja tajusin että vauvavatsan muutettua muotoaan, mahdun niihin taas. Voi ihanutta! Aivan niin kuin kaappiin olisi ilmestynyt yhtäkkiä monta ihan uutta vaatetta. Ilmeisesti olin farkuista niin innoissani heti Kirpun synnyttyä, että en sen peremmälle kaappiin älynnyt heti sukeltaakaan. Nyt kuitenin kevätkin saapui sopivasti, joten ikuinen vilukissakin tarkenee hameen ja leggareiden yhdistelmässä ihan ulkonakin.
Tuosta havainnosta huolimatta löysin itseni seisomasta taas keskellä vaatehuonetta. Haaveilemassa siitä päivästä, kun voin taas vetäistä päälleni jonkun hauskan t-paidan. Tai sen mukavan ja makkarat piilottavan tunikan. Jopa ne vaatteet, joita käytin kyllästymiseen asti raskausaikana, näyttävät nyt houkuttelevilta! Vaikka toppikokoelmani on... sanotaanko laajahko, niin kyllästyminen uhkaa ihan nurkan takana eikä aina haluaise vetää päälleen sitä järkevää neuletakkia.
Tästä päästäänki siihen tosiasiaan, että pukeutuminen ei ehkä kuitenkaan ole pätevä syy lopettaa imettäminen. Vai onko? Mistä minä tiedän!!?? No, joka tapauksessa, ehkäpä kesän tullen saan jo sukeltaa kunnolla vaatekaappini ja tehdä löytöjä. Joku ilo tästäkin, rahat säästyvät, kun ei mitään uutta tarvitse ostaa, kaapeistahan löytyy jo valtavasti ihan "uusia" vaatteita. Toki ostamattomuus selittyy myös sillä, että punatukkainen ja pisamainen ihminen ei tällä hetkellä ole ollenkaan trendikkään värinen. Ja vielä kun se kasikytluku tuli jo kerran elettyä, niin eipä siellä kaupassa minulle montaa asiaa olekaan. Senkin rahan voi siis pistää lapsen vaatteisin!!
Mutta kun sielä kaapissa olisi kaikkea muutakin kivaa! Tuossa jo jokin aika sitten löysin kaapin perukoilta monta ihanaa hametta ja tajusin että vauvavatsan muutettua muotoaan, mahdun niihin taas. Voi ihanutta! Aivan niin kuin kaappiin olisi ilmestynyt yhtäkkiä monta ihan uutta vaatetta. Ilmeisesti olin farkuista niin innoissani heti Kirpun synnyttyä, että en sen peremmälle kaappiin älynnyt heti sukeltaakaan. Nyt kuitenin kevätkin saapui sopivasti, joten ikuinen vilukissakin tarkenee hameen ja leggareiden yhdistelmässä ihan ulkonakin.
Tuosta havainnosta huolimatta löysin itseni seisomasta taas keskellä vaatehuonetta. Haaveilemassa siitä päivästä, kun voin taas vetäistä päälleni jonkun hauskan t-paidan. Tai sen mukavan ja makkarat piilottavan tunikan. Jopa ne vaatteet, joita käytin kyllästymiseen asti raskausaikana, näyttävät nyt houkuttelevilta! Vaikka toppikokoelmani on... sanotaanko laajahko, niin kyllästyminen uhkaa ihan nurkan takana eikä aina haluaise vetää päälleen sitä järkevää neuletakkia.
Tästä päästäänki siihen tosiasiaan, että pukeutuminen ei ehkä kuitenkaan ole pätevä syy lopettaa imettäminen. Vai onko? Mistä minä tiedän!!?? No, joka tapauksessa, ehkäpä kesän tullen saan jo sukeltaa kunnolla vaatekaappini ja tehdä löytöjä. Joku ilo tästäkin, rahat säästyvät, kun ei mitään uutta tarvitse ostaa, kaapeistahan löytyy jo valtavasti ihan "uusia" vaatteita. Toki ostamattomuus selittyy myös sillä, että punatukkainen ja pisamainen ihminen ei tällä hetkellä ole ollenkaan trendikkään värinen. Ja vielä kun se kasikytluku tuli jo kerran elettyä, niin eipä siellä kaupassa minulle montaa asiaa olekaan. Senkin rahan voi siis pistää lapsen vaatteisin!!
torstai 15. huhtikuuta 2010
Uutta oppimassa
Kirppu on löytänyt jalkansa! Oi tätä ihmeellistä maailmaa, lapseni vartalo alkaa olla kokonainen, päästä varpaisiin. Toki tämäkin löytöretki tehdään Kirpulle tyypilliseen, rauhallisen toteavaan tyyliin.
Kirppu oppii asioita ihan oppimaan oppimisen oppien mukaan. Rauhallisesti ja pohtien, punniten, prosessina. Hän hiffaa ensin jutun, kuten nyt varpaat. Niitä ihaillaan vain ja ainoastaan Bumbo-tuolissa, siinä kun ovat sopivasti saatavilla, ainakin siihen asti, kun äiti on tylsä ja laittaa tarjottimen paikoilleen. Joka kerta ne varpaat ovat mukava juttu, joista on kiva ottaa kiinni, mutta vielä ei olla päästy prosessissa eteenpäin; mitä iloa tästä löydöstä voi olla? Ja uskokaa pois, tätä nykyä iloksi riittää se, että ne voi laittaa suuhun.
Sama juttu oli kääntymisen kanssa. Kirppu huomasi, että olisi ehkä ihan kiva päästä välillä masulleen. Mutta toisaalta, näkee sitä ympärilleen myös ihan selällään, kenottamalla päätään taaksepäin, äidin mielestä suorastaan luonnottomaan asentoon.
Mutta lopulta kääntyminen kuitenkin kiinnosti tarpeeksi. Pari kertaa se onnistui vauhdilla ja vähän vahingossa. Kirppu hämmästyi itsekin, ja seuraavassa hetkessä harmitti, kun ei ollut ehtinyt tajuta, miten se lopulta onnistui. Kun tekniikka sitten oli hallussa, sitä kokeiltiin muutama kerta. Lapsi oli tyytyväinen saavutukseensa, mutta suuria riemunkiljahduksia oli turha odottaa. Uusi taito oli Kirpulle käyttötavaraa, reitti uusiin ulottuvuuksiin, ei taito vain taidon vuoksi. Kylmän rauhallisesti hän otti taidon käyttöönsä, hioi tekniikan kuntoon kumpaankin suuntaan, ja avarsi maailmaansa.
Tätä kirjoittaessani koin varsinaisen ahaa-elämyksen. Lapsihan on kuin isänsä! Ainakin tässä asiassa. Viileän rauhallinen tyyppi, joka ei turhista hötkyile. Toisin kuin äiti, joka kiljuu ja mölisee ja intoilee joka asiasta. Noh, ihan hyvä niin. Kaksi täyttä höyrypäätä samassa perheessä olisikin ihan liika. Ja toisaalta, kyllä tytöltä temperamenttiakin löytyy. Kaikkihetimulletännenyt on äidiltä peritty ja tuo nollasta sataan kiihtyvyys, siitä olisi Ferrarikin kateellinen.
Kirppu oppii asioita ihan oppimaan oppimisen oppien mukaan. Rauhallisesti ja pohtien, punniten, prosessina. Hän hiffaa ensin jutun, kuten nyt varpaat. Niitä ihaillaan vain ja ainoastaan Bumbo-tuolissa, siinä kun ovat sopivasti saatavilla, ainakin siihen asti, kun äiti on tylsä ja laittaa tarjottimen paikoilleen. Joka kerta ne varpaat ovat mukava juttu, joista on kiva ottaa kiinni, mutta vielä ei olla päästy prosessissa eteenpäin; mitä iloa tästä löydöstä voi olla? Ja uskokaa pois, tätä nykyä iloksi riittää se, että ne voi laittaa suuhun.
Sama juttu oli kääntymisen kanssa. Kirppu huomasi, että olisi ehkä ihan kiva päästä välillä masulleen. Mutta toisaalta, näkee sitä ympärilleen myös ihan selällään, kenottamalla päätään taaksepäin, äidin mielestä suorastaan luonnottomaan asentoon.
Mutta lopulta kääntyminen kuitenkin kiinnosti tarpeeksi. Pari kertaa se onnistui vauhdilla ja vähän vahingossa. Kirppu hämmästyi itsekin, ja seuraavassa hetkessä harmitti, kun ei ollut ehtinyt tajuta, miten se lopulta onnistui. Kun tekniikka sitten oli hallussa, sitä kokeiltiin muutama kerta. Lapsi oli tyytyväinen saavutukseensa, mutta suuria riemunkiljahduksia oli turha odottaa. Uusi taito oli Kirpulle käyttötavaraa, reitti uusiin ulottuvuuksiin, ei taito vain taidon vuoksi. Kylmän rauhallisesti hän otti taidon käyttöönsä, hioi tekniikan kuntoon kumpaankin suuntaan, ja avarsi maailmaansa.
Tätä kirjoittaessani koin varsinaisen ahaa-elämyksen. Lapsihan on kuin isänsä! Ainakin tässä asiassa. Viileän rauhallinen tyyppi, joka ei turhista hötkyile. Toisin kuin äiti, joka kiljuu ja mölisee ja intoilee joka asiasta. Noh, ihan hyvä niin. Kaksi täyttä höyrypäätä samassa perheessä olisikin ihan liika. Ja toisaalta, kyllä tytöltä temperamenttiakin löytyy. Kaikkihetimulletännenyt on äidiltä peritty ja tuo nollasta sataan kiihtyvyys, siitä olisi Ferrarikin kateellinen.
tiistai 13. huhtikuuta 2010
Aikatauluja ja kauneudenhoitoa
Taas alkaa olla armottoman aikataulutuksen aika. Hiusten juurikasvu alkaa olla pidempi kun se värjätty osuus ja kynnetkin kaipaavat huoltoa. Vaikka nykyään äiti-ihminen olenkin, niin silti NAINEN. Ja vielä nainen joka pitää kauniista asioista, varsinkin jos ne voi vielä jotenkin liittää omaan itseensä. Jo raskauden aikana päätin, että vaikka minulla onkin pieni lapsi, ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että hiukseni hapsottavat joka suuntaan, vaatteet haisevat vauvanpuklilta ja kynsi katkeaa vähintään kahdesti päivässä. Ei, minullakin on yhä oikeus ja jopa velvollisuus hoita myös itseäni.
Ongelmahan ei ole se, että oma aikatauluni olisi jotenkin kovin kiireinen. Ei, siellä lukee tasan tarkkaan muskari torstaiaamun kohdalla ja ehkä neuvola aika. Ongelma on se, että siipan aikataulu on aina kovin täynnä.Siksipä juurikasvu pääseekin välillä venymään, kampaaja-ajan tilaaminen kun tuntuu valtavalta urakalta.
Ensin selvitetään, että koska mahdollisesti siipalle sopisi kaitsea lasta reilu pari tuntia. Tämä kartoitus pitäisi tehdä hyvin tarkkaan, jotta osuu sitten varmasti kohdilleen. Lisäksi tähän asti on pitänyt huomoida lapsen ruokailut, jotta homma sujuisi mahdollisemman jouhevasti. Onneksi kiinteiden ruokien tultua kuvaan, tuo asia on vähän helpottanut.
Seuraavaksi soitetaan kampaajalle ja sormet ristissä toivotaan, että häneltä löytyisi aikaa niiden ikkunoiden puitteissa, jotka siipan aikataulu on määritellyt. Kun aika on tilattu, se kirjoitetaan seinälle kalenteriin ja ilmoitetaan vielä erikseen siipalle, että hän varmasti on asiasta ja aikataulusta tietoinen.
Kun varattu aika sitten lähestyy, muistuttelen siippaa vielä, että lähellä on tuo hetki, jolloin hän jää päävastuuseen lapsen hoidosta. Mutta tälläpä aikaa hän on ehtinyt unohtaa tuon minun menoni ihan kokonaan ja buukanut jotain juuri siihen liepeille. Ja niinpä varaamani aika on yleensä juuri pahassa välissä ja kiire tulee puolin ja toisin. Ah, ihanaa ja niin rentouttavaa omaa aikaa!
Nyt ei pidä käsittää väärin. Siippa on loistava isä, joka on vallan pystyvä pitämään jälkikasvun hengissä ja huollettuna. Ja tekeekin sitä vallan mielellään. Varsinkin vielä, kun Kirppu ei vielä ymmärrä, kuinka isi on kiedottuna pienen pikkurillin ympärille, eikä osaa vielä käyttää tuota ominaisuutta hyväkseen. Kyse on vain ja ainoastaan aikatauluongelmasta ja siipan aikataulun jatkuvasta elämisestä.
Siispä ei muuta kun aikatauluja kartottamaan! Katsotaan, miten tällä kertaa käy. Mutta yksi asia on varma; tässä lähiaikoina kutrit ovat taas kunnossa ja kynsissäkin uusi pinta.
Ongelmahan ei ole se, että oma aikatauluni olisi jotenkin kovin kiireinen. Ei, siellä lukee tasan tarkkaan muskari torstaiaamun kohdalla ja ehkä neuvola aika. Ongelma on se, että siipan aikataulu on aina kovin täynnä.Siksipä juurikasvu pääseekin välillä venymään, kampaaja-ajan tilaaminen kun tuntuu valtavalta urakalta.
Ensin selvitetään, että koska mahdollisesti siipalle sopisi kaitsea lasta reilu pari tuntia. Tämä kartoitus pitäisi tehdä hyvin tarkkaan, jotta osuu sitten varmasti kohdilleen. Lisäksi tähän asti on pitänyt huomoida lapsen ruokailut, jotta homma sujuisi mahdollisemman jouhevasti. Onneksi kiinteiden ruokien tultua kuvaan, tuo asia on vähän helpottanut.
Seuraavaksi soitetaan kampaajalle ja sormet ristissä toivotaan, että häneltä löytyisi aikaa niiden ikkunoiden puitteissa, jotka siipan aikataulu on määritellyt. Kun aika on tilattu, se kirjoitetaan seinälle kalenteriin ja ilmoitetaan vielä erikseen siipalle, että hän varmasti on asiasta ja aikataulusta tietoinen.
Kun varattu aika sitten lähestyy, muistuttelen siippaa vielä, että lähellä on tuo hetki, jolloin hän jää päävastuuseen lapsen hoidosta. Mutta tälläpä aikaa hän on ehtinyt unohtaa tuon minun menoni ihan kokonaan ja buukanut jotain juuri siihen liepeille. Ja niinpä varaamani aika on yleensä juuri pahassa välissä ja kiire tulee puolin ja toisin. Ah, ihanaa ja niin rentouttavaa omaa aikaa!
Nyt ei pidä käsittää väärin. Siippa on loistava isä, joka on vallan pystyvä pitämään jälkikasvun hengissä ja huollettuna. Ja tekeekin sitä vallan mielellään. Varsinkin vielä, kun Kirppu ei vielä ymmärrä, kuinka isi on kiedottuna pienen pikkurillin ympärille, eikä osaa vielä käyttää tuota ominaisuutta hyväkseen. Kyse on vain ja ainoastaan aikatauluongelmasta ja siipan aikataulun jatkuvasta elämisestä.
Siispä ei muuta kun aikatauluja kartottamaan! Katsotaan, miten tällä kertaa käy. Mutta yksi asia on varma; tässä lähiaikoina kutrit ovat taas kunnossa ja kynsissäkin uusi pinta.
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Keittiötekniikkaa
Tässä viime aikoina meillä on eletty hyvin jännittäviä aikoja; Kirppu syö kiinteitä ruokia. Tämäkin tuli vastaan vähän periaatteella "eikö tämä lapsi syökään aina vaan kätevästi mukana kulkevaa maitoa?!!!". No, suurella innolla uuden haasteen kimppuun.
Oli tuo tosiasia vauvan ruuasta tullut jossain kohtaa aikaisemminkin mieleen, koska kaappiimme oli ilmestynyt tehosekoitin. Sellainen pieni ja näppärä, jolla saa aina pienen annoksen kerrallaan soseutettua. Ja sitä paitsi sillä saa tehtyä ihania, terveelleisiä ja raikkaita smoothieita, joita suunnittelin raskauden aikana itselleni vääntäväni. (Kröhm, en sitten kertaakaan!) Ei kun konetta esiin ja soossaamaan. Ja hyvinhän se onnistui; keitetään muutama peruna tai porkkana oikein pehmeiksi, kuoritaan, palotaan ja soseutetaan äidinmaidon tai vastikkeen kanssa. Sitten vaan jääpala-astiaan ja lapsen gurmee on valmis. WAU!
Lapsen ruokahalu kasvoi ja kohta huomasin, että pari perunaa on syöty alta aika yksikön. Joten mitäs sitä muuta, kun suurempaa satsia koneeseen. Kone pyöri villisti ja siirsi perunavuorta astian laidoille, ääni oli melkoinen ja mikä ihme oli tuo haju? Tupla-annos pottuja sai koneen kuumenemaan niin, että savu nousi. Ihan kirjaimellisesti. Siitä se tuli sitten se hajukin. Hmm... No, tuo annos saatiin vähän kerrallaan valmiiksi, mutta kone oli nyt tuomittu auttamatta liian pieneksi ja tehottomaksi.
Onneksi joulupukki oli muistanut perhettämme lahjakortein ja nyt niille löytyi käyttöä. Isompi kone siis hakittiin. Ei niillä ominaisuuksilla niin väliä, kunhan sopii keittiön sisustukseen! Innolla aloitin uuden bataatti-annoksen teon uudella hienolla Jamie Oliverin tekemällä koneellani. Ja rullasihan se, isompi satsi muussaantui ihan mukavasti ja maidon sai kätevästi lisättyä kannen aukosta. Näin tämä käy! Mutta humpsista vaan alkoi astiassa vastoin odotuksia soseen pinta laskea ja koneen moottoriosalla levännyt käteni oli äkkiä soseen peitossa.
Siinä sosetta siivotessani sain varsinaisen oppitunnin tehosekoittimen käytöstä. Aina kannattaa tarkistaa, että teräosa on sekoitusastian pohjassa kunnolla lukkiintuneena, ei vain puoli huolimattomasti sinne säilöön pyöräytettynä. Pääsee paljon pienemmällä siivoamisella.
Seuraavalla kerralla aiheena oli jälleen ystävämme pottu. Potut oli keitetty, kuorittu ja teräosan asennus tarkistettu kolmeen kertaan. Ja kone käyntiin! Ääni oli mahtava, terä ilmiselvästi pyöri villsti. Perunat paiskaituvat asitian laidoille. Ajattelin nestettä lisäämällä saavani perunat asettumaan paremmin terän tielle, niin että oikeasti soseentuisivat. Mitään ei valunut, mutta haju alkoi taas olla tutun oloinen. Ja kas kummaa, moottoriosa oli suorastaan kuuma ja savu alkoi hiljalleen leijailla. Oliverin pojan korvia varmaan kuumotti kaukomailla, sen verran kovasti häntä kirottiin yhdessä keittiössä pohjan perukoilla. Ei auttanut muu kun laittaa perunat kattilaan, ja ottaa ihan perinteinen käsivatkain käyttöön (ihme että meillä sellainen on!). Oppiipahan lapsi, että kaikki ruoka ei ole ihan silkinsileää.
Uskaltauduin kuitenkin vielä soseiden maailmaan, pohjalainen kun ei hevin luovuta. Ja nyt keksin varsinaisen taikakeinon. Kun soseutettavan asian lisää vähän kerrallaan ja soseuttaa osissa, ei kone kuumene ja kokkikin pysyy paremmin tasalämpöisenä. Tajusinpa senkin, että eritoten peruna, jossa tärkkelys tekee taikojaan, pitää lisätä pienissä erissä. Varsin onnistunutta porkkanasosetta jääpala-astioihin kaadellessani lähettelin hiljaisen anteeksipyynnön Jamiellekin; ihan hyvä on masiina, käyttäjällä vaan vähän koulutus kesken.
Oli tuo tosiasia vauvan ruuasta tullut jossain kohtaa aikaisemminkin mieleen, koska kaappiimme oli ilmestynyt tehosekoitin. Sellainen pieni ja näppärä, jolla saa aina pienen annoksen kerrallaan soseutettua. Ja sitä paitsi sillä saa tehtyä ihania, terveelleisiä ja raikkaita smoothieita, joita suunnittelin raskauden aikana itselleni vääntäväni. (Kröhm, en sitten kertaakaan!) Ei kun konetta esiin ja soossaamaan. Ja hyvinhän se onnistui; keitetään muutama peruna tai porkkana oikein pehmeiksi, kuoritaan, palotaan ja soseutetaan äidinmaidon tai vastikkeen kanssa. Sitten vaan jääpala-astiaan ja lapsen gurmee on valmis. WAU!
Lapsen ruokahalu kasvoi ja kohta huomasin, että pari perunaa on syöty alta aika yksikön. Joten mitäs sitä muuta, kun suurempaa satsia koneeseen. Kone pyöri villisti ja siirsi perunavuorta astian laidoille, ääni oli melkoinen ja mikä ihme oli tuo haju? Tupla-annos pottuja sai koneen kuumenemaan niin, että savu nousi. Ihan kirjaimellisesti. Siitä se tuli sitten se hajukin. Hmm... No, tuo annos saatiin vähän kerrallaan valmiiksi, mutta kone oli nyt tuomittu auttamatta liian pieneksi ja tehottomaksi.
Onneksi joulupukki oli muistanut perhettämme lahjakortein ja nyt niille löytyi käyttöä. Isompi kone siis hakittiin. Ei niillä ominaisuuksilla niin väliä, kunhan sopii keittiön sisustukseen! Innolla aloitin uuden bataatti-annoksen teon uudella hienolla Jamie Oliverin tekemällä koneellani. Ja rullasihan se, isompi satsi muussaantui ihan mukavasti ja maidon sai kätevästi lisättyä kannen aukosta. Näin tämä käy! Mutta humpsista vaan alkoi astiassa vastoin odotuksia soseen pinta laskea ja koneen moottoriosalla levännyt käteni oli äkkiä soseen peitossa.
Siinä sosetta siivotessani sain varsinaisen oppitunnin tehosekoittimen käytöstä. Aina kannattaa tarkistaa, että teräosa on sekoitusastian pohjassa kunnolla lukkiintuneena, ei vain puoli huolimattomasti sinne säilöön pyöräytettynä. Pääsee paljon pienemmällä siivoamisella.
Seuraavalla kerralla aiheena oli jälleen ystävämme pottu. Potut oli keitetty, kuorittu ja teräosan asennus tarkistettu kolmeen kertaan. Ja kone käyntiin! Ääni oli mahtava, terä ilmiselvästi pyöri villsti. Perunat paiskaituvat asitian laidoille. Ajattelin nestettä lisäämällä saavani perunat asettumaan paremmin terän tielle, niin että oikeasti soseentuisivat. Mitään ei valunut, mutta haju alkoi taas olla tutun oloinen. Ja kas kummaa, moottoriosa oli suorastaan kuuma ja savu alkoi hiljalleen leijailla. Oliverin pojan korvia varmaan kuumotti kaukomailla, sen verran kovasti häntä kirottiin yhdessä keittiössä pohjan perukoilla. Ei auttanut muu kun laittaa perunat kattilaan, ja ottaa ihan perinteinen käsivatkain käyttöön (ihme että meillä sellainen on!). Oppiipahan lapsi, että kaikki ruoka ei ole ihan silkinsileää.
Uskaltauduin kuitenkin vielä soseiden maailmaan, pohjalainen kun ei hevin luovuta. Ja nyt keksin varsinaisen taikakeinon. Kun soseutettavan asian lisää vähän kerrallaan ja soseuttaa osissa, ei kone kuumene ja kokkikin pysyy paremmin tasalämpöisenä. Tajusinpa senkin, että eritoten peruna, jossa tärkkelys tekee taikojaan, pitää lisätä pienissä erissä. Varsin onnistunutta porkkanasosetta jääpala-astioihin kaadellessani lähettelin hiljaisen anteeksipyynnön Jamiellekin; ihan hyvä on masiina, käyttäjällä vaan vähän koulutus kesken.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
Saanen esittäytyä
Hei,olen Tessi, pienen, kohta puolivuotiaan Kirppu-tytön äiti. Vuosien ja vuosien, hoitojen ja odottamisen jälkeen, vihdoin, äiti.
Mutta mikä sai todellisen keittöihmeen, joka ihan oikesti on yrittänyt joskus keittää perunoita ilman vettä (ei kaikkea voi aina muistaa!) haluamaan äidiksi, haluamaan tämän ison vastuun pienestä ihmisestä? Kai se on se paljon puhuttu biologinen kello. Kun TIK-TOK alkoi kuulua takaraivosta maagisen kolmenkympin iän lähestyessä, taisin vähän seota ja suostuttelin siipankin moiseen hullutukseen. Ja tässä sitä nyt ollaan, vanhempina prinsessalle, joka pitäisi ohjata elämän poluille.
Älkää ymmärtäkö väärin, en minä täysin uusavuton ole. Kyllä minä makaronilaatikon ja pari muuta klassikkoa saan keittiössäkin aikaiseksi. Pari kertaa vuodessa, yleensä joulun tienoilla, saatan leipoakin jotain, vaikkapa lehdestä löydetyn reseptin innoittamana. Mutta keittiöhommat, siivoaminen ja muu talouden hoito eivät ikinä ole kuuluneet varsinaisesti mielenkiinnon kohteisiini. Tehoisekoittimen sijaan valitsen huomattavasti mieluummin ompelukoneen!
Tähän asti kahden hengen huushollissamme, jossa kummankin työajat ovat hyvinkin vaihtelevat, on eletty sitä mukaan kun elämää on vastaan tullut. Aamu on ollut liukuva käsite ja illallisaika usein enemmänkin eteläeurooppalainen. Tähän yhtälöön on yksi pieni Kirppu, ainakin minun osaltani tuonut aikamoisen muutoksen. Kaukana ovat kahdeksan tunnin yöunet ja hitaat aamut! Ja kun lapsi on alkanut syödä kiinteitä ruokia, on ainakin hänen päivällään oltava ateroiden ja unien rytmittämä aikataulu. Ja siinähän sitä jo on haastetta, entisen "go with the flow"-elämän jälkeen.
Näitä uuden elämän kummallisuuksia, ihmeellisyyksiä ja kommelluksia löytyy tulevaisuudessa tämän blogin sivuilta. Mutta nyt alkaa pinnasägyssä olla tuhinat kohdillaan, joten äidin on syytä siirtyä siihen viereiseen petiin. Virallisen tutinasettajan on oltava kohta asemissaan!
Mutta mikä sai todellisen keittöihmeen, joka ihan oikesti on yrittänyt joskus keittää perunoita ilman vettä (ei kaikkea voi aina muistaa!) haluamaan äidiksi, haluamaan tämän ison vastuun pienestä ihmisestä? Kai se on se paljon puhuttu biologinen kello. Kun TIK-TOK alkoi kuulua takaraivosta maagisen kolmenkympin iän lähestyessä, taisin vähän seota ja suostuttelin siipankin moiseen hullutukseen. Ja tässä sitä nyt ollaan, vanhempina prinsessalle, joka pitäisi ohjata elämän poluille.
Älkää ymmärtäkö väärin, en minä täysin uusavuton ole. Kyllä minä makaronilaatikon ja pari muuta klassikkoa saan keittiössäkin aikaiseksi. Pari kertaa vuodessa, yleensä joulun tienoilla, saatan leipoakin jotain, vaikkapa lehdestä löydetyn reseptin innoittamana. Mutta keittiöhommat, siivoaminen ja muu talouden hoito eivät ikinä ole kuuluneet varsinaisesti mielenkiinnon kohteisiini. Tehoisekoittimen sijaan valitsen huomattavasti mieluummin ompelukoneen!
Tähän asti kahden hengen huushollissamme, jossa kummankin työajat ovat hyvinkin vaihtelevat, on eletty sitä mukaan kun elämää on vastaan tullut. Aamu on ollut liukuva käsite ja illallisaika usein enemmänkin eteläeurooppalainen. Tähän yhtälöön on yksi pieni Kirppu, ainakin minun osaltani tuonut aikamoisen muutoksen. Kaukana ovat kahdeksan tunnin yöunet ja hitaat aamut! Ja kun lapsi on alkanut syödä kiinteitä ruokia, on ainakin hänen päivällään oltava ateroiden ja unien rytmittämä aikataulu. Ja siinähän sitä jo on haastetta, entisen "go with the flow"-elämän jälkeen.
Näitä uuden elämän kummallisuuksia, ihmeellisyyksiä ja kommelluksia löytyy tulevaisuudessa tämän blogin sivuilta. Mutta nyt alkaa pinnasägyssä olla tuhinat kohdillaan, joten äidin on syytä siirtyä siihen viereiseen petiin. Virallisen tutinasettajan on oltava kohta asemissaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)