Elämme jännittäviä aikoja

Kaksi vuotta siinä hurahti kotona. Ensin vähän odottaen ja sitten tuon maailman ihanimman Kirpun kanssa. Mutta elokuun alussa tuli aika Äidin palata töihin ja Kirpun aloittaa päivähoito Vellamon päiväkodissa.

 Kirpun aloittaessa päivähoitoaan, Tampereella oli tasan kaksi vuoropäivähoitopaikkaa. Ja koska toinen niistä sijaitsee jossain Hervannan perukoilla, oli Vellamo meille ainoa vaihtoehto. Hervannassa Äiti taitaisi ajella vieläkin ympyrää, etsien oikeaa paikkaa, mutta Tammelassa sijaitseva Vellamo voidaan lukea ihan työmatkan varrelle ja onneksi Vellamosta löytyi Kirpulle paikka.

 Päivää ennen hoidon aloittamista kävimme koko perheeen voimin tutustumassa paikkoihin. Syytä olikin, sillä sen normaalin päivähoitoajan ulkopuolella lapset hoitajineen saatavat olla missä tahansa melko ison talon sisällä. Puitteet ovat hienot ja systeemi toimii yksinkertaisin keinoin. Jos kaikki lapset on kerätty yhteen jollekkin muulle ikäryhmälle nimetyyä tilaan, on aina ovessa lappu, joka kertoo mistä lapsi löytyy.

 Ensimmäisenä hoitopäivänä Kirppu istui tyytyväisenä penkillä. "Äiti, pois." Eihän kenenkään muunkaan äiti ollut paikalla! Ei se auttanut kun lähteä töihin. Nyyh! Pari hoitopäivää jälkeenpäin alkoi hoitoon jääminen olla Kirpun mielestä ihan tyhmää. Itku tuli jo parkkipaikalla, kun tyttö tajusi, että tänne pitääkin tulla vähän joka välisssä - ja ihan ilman Äitiä ja Isiä. Näinä aamuina vaadittiin Äidiltä suurta luottamusta maailman mahtavimpiin tarhantäteihin ja pienen Kirpun suureen sosiaalisuuteen. Tippa tuppasi parina ensimmäisenä "itkupäivänä" tulemaan Äidinkin linssiin, mutta onneksi Kirppu on pohjimmiltaan yltiösosiaalinen tyttö, joka unohtaa pienet murheet, kuten Äidin ja Isin puuttumisen aika äkkiä, kunhan lekkikavereita on ympärillä.

 Lähes viisi vuotta myöhemmin

Hupsis! Mihin ne vuodet menivät? Blogin kirjoittaminen jäi töihin paluun myötä kokonaan, mutta yrtänpä aloittaa uudelleen. Koko tämän ajan Kirppu on ollut hoidossa Vellamossa, Äiti ja Isi tiiviisti töissä. Mukaan on mahtunut niin paljon! Perheen yhteistä aikaa, matkoja, mökkeilyä ja paljon uuden oppimista. Nykyään Kirppu on (enimmäkseen) reipas viisivuotias, ei iso eikä pieni vaan keskikokoinen tyttö, jolla yleensä löytyy kommentti joka asiaan.

Kirppu rakastaa piirtämistä. Kuvia syntyy sitä vauhtia, että koko koti uhkaa peittyä valmiisiin piirroksiin. Välillä on pakko pistää tyttö karsintapuuhin ja lahjomalla, kiristyksellä ja uhkailulla saada taiteilija itse karsimaan osa töistä paperinkeräykseen. Osa piirroksista on tosin sellaisia, että Äiti vahtii kuin haukka, että ne säilyvät. Vähän aikaa sitten Kirppu innostui piirtämään hänelle tärkeitä ihmisiä. Koko joukko niitä kertyikin, ja osa ei edes mahtunut paperin molemmin puolin. Mukaan piti kuitenkin mahduttaa myös kissat ja koirat, sekä Kummin pienelle tytölle lahjoitetut lelut.

Puhetta tulee edellen tulvan lailla, välillä syöminenkin uhkaa unohtua höptystulvan alle. Ehkä suurin muutos meidän perheessä näiden vuosien aikana on ollut Kirpulla havaittu keliakia, joka osittain vaikuttaa koko perheen syömiseen - gluteenia sisältäviä jauhoja tai pastaa ei meillä enää käytetä. Äiti ja Isi ovat myös oppineet lukemaan tuoteselosteita ihan ihan kiitettävästi ja moittineet esimerkiksi pääsiäismunien kääreitä, joista tuoteselosteet löytyvät - mutta kuka siitä ryppyisestä foliosta niitä lukee!!

Seuraavaksi se jännin paikka taitaa olla edessä ensi syksynä, kun Kirppu aloittaa eskarin. Onneksi tämä on meillä se helppo muutos, koska paikka ei vaihdu. Kirppu tarvitsee ja on edelleen ensi vuoden oikeutettu vuorohoitoon ja Vellamon päiväkodissa toimii myös eskari, joten vielä ensi vuonna mennään paljolti samoin, kuin tähänkin asti. Tosin ekaluokalla onkin sitten vuorossa siirtyminen toiseen paikkaan ja melko varmasti uutena tyyppinä toisillen jo tuttujen tyyppien seuraan. Mutta sitä murehditaan vasta vuoden kuluttua! Nyt nautitaan siitä, että voidaan vielä vuosi nauttia tutuista ympyröistä, mutta uusilla kuvioilla.

Mysteeri!

Meillä on käsissämme varsinainen mysteeri! Ja, luonnollisesti, tämä mysteeri liittyy Kirpun sanavarastoon. Ja tuo sana on "Piipimään!" Joskus sana esiintyy muodossa "Poopimaan!"

Makuuhuone on Kirpulle kotona kiellettyä aluetta ihan siksi, että siellä sijaitsevat vieläkin unikäytössä olevat tutit, sekä kätevästi ottokorkeudella äidin yöpöydän alahyllyllä asuvat iltasatukirjat. Kirjat sattuvat olemaan Äidin mielestä tärkeitä ja tuhokiellon alaisia esineitä. Siksi suurin osa olohuoneessa asuvista kirjoista on blokattu kätevästi nojatuolilla ja nuo iltasatukirjat suljetulla ovella. Kirppu kyllä rakastaa lukea kirjoja ja muutama kestävämpi kirja hänellä onkin aina saatavilla, mutta ne normaali paperi sivuiset ovat luettavissa vain aikuisen kanssa tai valvonnassa. Ja ihan sen takia, että kotona ei ihan niin vaan mennäkään sängylle lekottelemaan, on tuon "piipimään" -sanan tarkoitus jäänyt ihan pimentoon.

Sana saa alkunsa melko varmasti mökiltä. Siellä Kirppu leikkii serkkujen J:n ja P:n kanssa innokkaasti ja välillä myös makuuhuoneissa. Mökilläkin on voimassa sääntö, jonka mukaan sängyssä leikitään vain, kun sitä pedataan, mutta tuossa puuhassa Kirppu on aina innokkaana mukana.

Kaikesta tästä tulisi mieleen, että tuo mysteerisana olisi aikuisten kielellä "Pomppimaan!" mutta ei. Kun Kirppu pääsee sängylle, hän möyrii iloisesti, tahtoo peiton alle, osoittaa tyynyä kertoen kenelle se kuuluu, mutta ei pompi. Ja uskokaa pois, tyttö osaa pommppia! Pomppiihan Tiikerikin! Ja Puh, ja Ihaa (!) ja kaikki puput. Oikeastaan päinvastoin, tyttö saattaa vain sängylle päästessään ilmoittaa "mammivansa" ja on tyytyväinen elämäänsä.

Mysteerin selvittämiseksi kysin myöskin serkuilta J ja P, mitä tuo sana voisi tarkoittaa. Pyörittelivät vain päätään molemmat. Ei tullut apuja sieltäkään. Täytyy varmaan vain tyytyä kohtaloonsa ja todeta, että Kirppu on kehittänyt oman sanansa isolla sängyllä lötköttelemiseen. Joten, silloin kun vaan laiskottaa, eikä tahdo tehdä mitään erityistä, käykää vaan sängyn päälle piipimään.

Höpötintin

Kirppusta on tullut höpötintin. Nyt puolitoistavuotias neiti hölpöttää menemään, sana kerrallaan ja kun se ei enää riitä, otetaan käyttöön "tää-tää-täää-tää!" Jotain sanapareja on jo kuultu, mutta enimmäkseen mennään yksi kerrallaa, mutta usein.

Ensimmäisten sanojen joukossa oli kuin olikin se kauan odotettu "Äiti" samoin kuin "Isi", mutta tuossa ensimmäisten synnttäreiden kohdalla aktiivisin sana oli "pissa". Ja luonnollisesti "pissa" oli yleissana, joka tarkoitti kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Tuota sanaa käytettiin kovin ahkerasti tilanteessa kuin tilanteessa johtaen siihen, että Kummitäti lähti 1-vuotis synttärijuhlista sanoen: "Pissa-pissa vaan kaikille!" Tarttuvaakin siis.

Nyt puoli vuotta myöhemmin Kirpun sanavarasto on karttunut huomattavasti ja tyttö opettelee innokkaasti uusia joka päivä. Jo kauan aikaa meillä on kuultu "pääsee, pääsee" aina kun tyttö kävelee vähänkään ahtaammasta välistä, tai jos jonkun pitäisi väistää. Ruoka-aineet ovat syömistä rakastavalla lapsella hyvin hallussa piimästä kurkkuun ja niitä käytetään ahkerasti aina kun kyseisiä aineksia on näkyvissä ja saatavissa. Myös vaatteiden nimet kuuluvat luonnollisesti neiti-ihmisen sanavarastoon, kuten myös "pukee", jota viimeksi tänään käytettiin kun Kirppu yritti pukea äidin virkkaamaa kassia päälleen.

Otan äitinä ja Nalle Puh -fanina kaiken vastuun siitä, että Puh ja kaverit ovat lapsen sanavarastossa hyvin hallinnassa ja aktiivisessa käytössä. "Ihaa" on ihan lemppari, koska kevään Tukholman reissulla Isi osti Kirpulle Ihaa-pehmolelun, joka kulkee matkassa välillä kauppareissuillakin. "Tiikeri" vaan on kamalan vaikea! Jotakuinkin "Kitee" se taitaa olla tällä hetkellä. Muitakin vähän sinne päin sanoja meillä on aktiivisessa käytössä ja niistä eniten "paaka". Miten niin mikä se on? Kaikkienhan se pitäisi ymmärtää, että se on kampa! Ja tuo sanahan myös taipuu suomenkielen sääntöjen mukkaan, kun Kirppu paakaa hiukkua.

Aika paljon ainakin Äiti ja Isi ovat perillä siitä mitä Kirppu haluaa sanoa, mutta välillä ei vaan mene perille asti. Silloin Kirppu hermostuu. Tyttöä harmittaa ihan hirmuisesti, kun hänen sanomaansa ei ymmärretä. Hän saattaa toistaa sanan kerran tai pari melko rauhallisesti, mutta sen jälkeen neiti suuttuu ja äänensävy alkaa muistutta erehdyttävästi Äidin kiukkuääntä.

On kuitenkin kaksi melkolailla perussanaa, jotka meillä johtavat keskusteluja. Toinen on Kirpulla mahtavasti hallussa, toinen taas ei onnistu ollenkaan. Jos Kirppu on samaa mieltä jostain asiasta, on turha odotta kuulevansa "joo" tai "kyllä". Silloin Kirppu toistaa kussakin asiassa merkittävimmän sanan, oli se sitten "potalle", "syömään", "nukkuu" tai joku muu. Mutta se toinen. Arvatkaapa mikä se on. "EI!" Se meillä osaataan ja kirkkaalla äänellä. Uhmaikä - täältä tullaan!!

Pipipäivä

Meillä vietettiin eilen pipipäivää. Kirppu oli jo viikon verran ollut flunssainen ja sen seurauksena väsynyt ja kärttyinen. Kun ei pienen olo tuntunut helpottavan, varasin ajan lääkärille. Toisessa korvassa olikin tulehdus, joten antibioottikuurihan siitä seurasi. Siippa on flunssaillut myös jo reilun viikon enkä itsekään ole ollut mitenkään elämäni kunnossa, joten miellä on ollut viime päivinä varsin pirteää porukkaa.

Eilen sitten päätin, että kuri höltyy nyt roimasti ja moni normaalisti kielletty asia on pipipäivän kunniaksi sallittu ja aikataulutkin heitetään romukoppaan. Niinpä meillä sai nukkua juuri silloin kun tuntui että nukuttaa, syödä juuri niin paljon kun huvittaa ja aikalailla mitä huvittaa. Kaikista suurin kurin höltyminen oli siinä, että vesimuki (ei piimä!) sai lähteä keittiöstä ja tutti sohvalta. Normaalisti sääntöihin kuuluu, että tuttia ei tarvita muualla kuin nukkuessa ja satunnaisen pahan mielen sattuessa sohvalla, kainalossa. Tutti suussa ei töpsötellä! Samoin ruoka syödään keittiössä ja sinne se kuuluu se mukikin (paitsi äidin teemuki ja isin kahvimuki, jotain etuja pitää olla siitä, että sotkiessaan siivoaa itse.). Pipipäivänä Kirppu kuitenkin töpsytteli melko tyytyväisenä tutti suussa ja vesimuki kädessä ympäri kämppää. Mukia kallistettiinkin tilanteeseen sopivan suurieleisesti ja tutti pysyi mukana tiukemmin kuin Maggie Simpsonilla. Tytön ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun ensimmäistä keraa koskaan tuli vastaan tilanne, jossa tutti ja muki olivat saatavilla yhtäaikaa. Hetken verran rattaat raksuttivat, ennen kuin vuorotahti löytyi.

Syömisen suhteen sääntö on yleensä, että ruokalaji ei ihan äkkiä vaihdu ennen kuin lautanen on tyhjä. Ihan siksi, että Äiti on kirjasta lukenut, että makuja pitää maistaa monta kertaa ennen kuin niihin tottuu, en yleensä ihan vähästä luovuta, vaan tarjoan samaa annosta useammalla ruokailulla, kunnes annos on syöty. Välipala-ajan namit jäävät siis surutta pois päivän ruokalistalta, jos lounasaikaan ei syöminen kiinnosta. Tosin Kirpun kanssa ei yleensä asiasta tarvitse kauheasti keskustella, normaalitilanteessa kun ruoka maittaa mainiosti. Pipipäivänä säännöt muuttuivat radikaalisti ja ruokalistalla oli hyvin auliisti jugurttia ja leipäpalasia, varsinkin kun sitä "oikeaakin" ruokaa vähän meni.

Oli mukava nähdä, että tuttikurin vähän höltyessä, jaksoi Kipu jo vähän leikkiäkin. Mutta aika paljon meillä vaan lötköteltiin sohvalla, etsittiin telkkarista hauvaohjelmia ja oltiin kainalossa. Iltapäivällä Kirppu oli jo niin pirteä, että uni ei tullutkaan, vaan aamupäivällä otetut "yimääräiset" unet ja kainaloköllöttely riittivät. Illalla puuro keitettiin vähän normaalia aikaisemmin ja lautasellinen upposi pieneen masuun, kunhan äiti jaksoi pelleillä ja äääntelehtiä tarpeeksi mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Pieni Kirppu käpetyikin pipipävän päätteeksi melko tyytyväisenä sänkyynsä pupu kainalossa nukkumaan.

Täytyy sanoa, että olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että pientä nuhaa lukuunottamatta Kirppu on pysynyt terveenä näin kauan. Ensimmäisen kerran lääkäriä tarvittiin vuoden ja neljän kuukauden kohdalla. Kolmen viikon kuluttua käymme tohtorilla tarkistuttamassa, että tulehdus varmasti on poissa ja sitten pistetään peukut vahvasti pystyyn ja toivotaan, että siitä seuraavaan lääkärireissuun on ainakin se vuosi ja neljä kuukautta.

Maailman huonoin shoppailija!!

Kyllä, olen. Eikä tätä pidä ymmärrä värin. Rahaa saan kulumaan siinä missä muutkin, väliilä paremminkin. Nyt on kuitenkin kyseessä aleaika, ja löytöjen tekeminen. Sen mahtavan aarteen kaivaminen riepujen keskeltä.

Jos en nyt mahtava löytöjen tekijä ollut ennenkään, niin oltuani viimeiset kymmenen vuotta töissä vaatekaupassa, minusta on tullut toivoton. Olen niin tottunut bongaamaan ihanuudet jo myymälämateriaaleista tai viimeistään samantien niiden saapuessa myymälään, että olen menettänyt vähäisenkin kykyni penkoa alerekkejä ja tehdä niitä mahtavia löytöjä. Näin hoitovapaalla minun ei ole myöskään mikään pakko lähteä kauppakeskukseen tai kaupungille siinä pahimmassa aleryysiksessä, niin en lähde. En tosiaan läde, vaan odotan varmuuden vuoksi loppiaisen yli, että kaikki työssäkäyvät ihmiset ovat varmasti jo palanneet sorvin ääreen.

Siispä etenen ongelmitta kauppakeskuksen avarilla käytävillä, enkä joudu tappelemaan aarteista kanssashoppailijan kanssa. Mutta mitä se auttaa, kun joka paikassa, varsinkin lasten vaatteista on enää rippeet jäljellä? Miksei kukaan kertonut, että kaikki alevaatteiden massat ovat vain lyhytaikainen pyrähdys ja sitten jäljellä on enää pinkkejä metallihohtoleggingsejä, samettinyöritettyjä uniformutakkeja ja mikroshortseja. Kiitos vaan, mutta ei kiitos!

Se siitä ideasta, että säästän lapsen vaatehankinnoissa ja ostan kevään vaatteet alennusmyynneistä. Ei, siinä vaiheessa kun minä suuressa viisaudessani päätän lähteä aleostoksille, ovat lastenosastot ja lastenvaatekaupat onnistuneet haalimaan hyllyilleen jo ihania kevään uutuuksia. Uutuuksien esillepano on mietitty tarkiasti, värit sointuvat kauniisti ja sekaan on heitetty ihania pieniä asusteita. Ja sitten siinä vieressä pönöttää se sekainen alerekki, johon on koottu vähän kaiken kokoisten lasten vaatteita kaikissa sateenkaaren väreissä.

Mitä siis opimme tällä ostosreissulla? Alen parhaat palat oikeasti viedään siinä ryysiksessä. Jos haluaa tehdä alelöytöjä, sitä pitää harjoitella ja olla kärsivällinen. Ne alerekit pitäisi varmaan ihan oikeast selata tuote tuotteelta, jos aikoo löytää aarteteita. Ja mikä tärkeintä, esillepano vaikuttaa ostopäätökseen paljon. Tosi paljon.

Tältä reissulta jäi käteen lapselle yksi body. Yksi! Sekin omalta työpaikalta. Ja kiersin koko Ideaparkin. Ei voi mitään, täytyy myöntää; aleshoppailijana olen surkea!

Suukkoja ja haleja!!!

Kirppu on kovin pitkään odotettu, ainoa lapsi, joten arvata saattaa, että meidän perheessä suukkoja ja haleja ei säästellä. Joskus äiti haluaisi halitella enemmänkin, mutta tyttärellä nuo leikkikiireet painavat niin päälle, että ei ihan joka välissä ehdi. Mutta kun hetki on sopiva, on Kirppu varsin innokas halipusuttelija.

Kirppu aloitti pusuttelun keväällä, jolloin ihan ensimmäisiä kohteita taisi olla Mumma, joka sai heti vierailun alkumetreillä kuivailla naamansa suukkojen jäljiltä. Innokkaan suukottelijan tyyli oli nimittäin kovin kostea. Suu ammolleen auki, kieli meilkein pihalle ja kimppuun!!! Samoihin aikoihin Kirppu tosin aloitteli tuota valtavaa vierastamista, joten suurimman osan märistä suukoista taisi kesänkin aikana saada Äiti. Useamman kerran olenkin saanut ihan oikesti hakea paperin ja kuivailla suurimpia, mutta ei se haittaa. Pääasia, että saa sukkoja!

Halejakin Kirppu antaa ihan mieluusti. Välillä haliksi riittää ihan vaan pään painaminen toista vasten, oli lähnnä sitten olkapää tai jalka. Erityisesti illalla, kun vähän alkaa jo väsyttää, niin sohvalla istuessan saa usein tällaisen nojailuhalin. Jos hali-innostus kuitenkin oiken valtaa pienen, niin Kirppu puristaa kaikin voimin ja painautuu niin lähelle kun ikinä pääsee. Välillä taas meinaa nauru päästä, kun halin kanssa saa myös selkään taputuksen. Mistä ihmeestä on lapsi senkin keksinyt?

Jostain syystä suukkointo laantui loppukesästä, eikä edes anelemalla saanut suukon suukkoa. Haleja kyllä jaeltiin entiseen tapaan, mutta suukot olivat kiven alla. Muskaripupu on tainnut olla ainoa, joka on saanut säännöllisesti kerran viikossa suukkonsa. Samoihin aikoihin alkoi Kirppu kummastella Äidin ja Isin suukottelua, varsinkin silloin, kun köllöttelemme sohvalla halimassa koko perheen voimin, tai kun nostan Kirpun syliin, heiluttamaan Isille, tämän lähtiessä töihin. Ilmeiden kirjo on ollut mahtava kun pieni on yrittänyt päättää, että mikähän tämä juttu oikeen on ja onkohan tuo vanhempien suukottelu ihan hyvä juttu.

Pikku hiljaa tässä alkutalvesta Kirppu on alkanut taas antaa suukon siellä ja toisen täällä. Ja siitähän äidin sydän sulaa! Tyyli on vanha tuttu, kostea ja iso, joten mikä sen parempaa. Ja ilmeisesti Äiti ja Isikin saavat luvan suukotella. Ainakin äsken sohvalla kölliessämme, Kirppu laittoi toisen käden Äidin poskelle, toisen Isin poskelle ja ohajasi huulet suukolle.

Joten suukkoja ja haleja kaikille joulunodotukseen!!

Kirpun isot juhlat

Viieisen viikon aikana tämän äidin mielessä on taas pyörinyt moneen kertaan lause "Tasan vuosi sitten tähän aikaan...". Muistissa ovat pyörineet niin viimeisillään raskaana olevan pyöreämahaisen ja hippasen tuskaisen naisen fiilikset, mutta myös se jännitys kun tajusi, että kohta en olekaan enää raskaana, vaan pienen tytön äiti. Ja se hetki kun sen pienen tytön sain syliini, huutavana surkeana rääpäleenä, joka näytti niin pieneltä, että pelotti koskea. Ja se ensimmäinen yö, kun tuskin maltoin nukkua, koska mieluummin olisin katsellut tuota maailman ihaninta nyyttiä nukkumassa kädet tiukasti nyrkissä. Niin, Kirppu täytti tällä viikolla vuoden.

Liikaa aikaa muisteloihin ei ole kuitenkaan ollut, sillä tämä viikko on ollut kyllä melkoista hulinaa. Viikkoon on mahtunut paljon keittiöpuuhia ja sivousta, huippumallin velvollisuuksia, messumatkaa ja konserttia. Ja tietysti juhlaa, herkuttelua ja paketteja.

Tiistaina, varsinaisena syntymäpäivänä olimme vain perheen kanssa kotosalla. Kirppua odotti heti aamulla paketti olohuoneen pöydällä. Ja siinähän se päivä sitten menikin, pakettia avatessa. Kirppu sai edetä asiassa ihan omaan tahtiinsa; nauttia paperin repimisestä, ripustaa rusetin kaulaansa ja vain työnnellä pakettia ympäri olohuoneen lattiaa, jos siltä tuntui. Välillä kävimme keinumassa, koska se on ehdottomasti Kirpun lempi ulkoharrastus ja haimme kaupasta jätskin, jota Kirppu herkutteli juhlan kunniaksi välipalan jälkeen. Illan suussa paketti oli viimen avattu ja paljastanut sisältään marakassit ja palikkalaatikon. Siis sellaisen jossa tietyn muotoinen pala pitäisi saada aukoista sisään.

Keskiviikkona ohjelmassa olikin neuvola sekä Marimekon muotinäytös. Luonollisesti yksivuotiaamme päätti, että vauvat vetää päikkäreitä ja hän on jo iso. Niinhän siinä kävi, että neuvolassa tyttö nukahti syliin melkein heti rokotuksensa saatuaan ja nukkui sikeästi vaikka Äiti retuutti haalaria ja tumppua päälle. Neuvolantädille tuli kuitenkin heilutetua "heipat", ilmeisesti unenkin läpi kuului kun Äiti hyvästeli tädin ja täydessä unessakin innokas heiluttaja oli hommassa mukana.

Seuraavaksi suuntasimme siis huippumallien velvollisuuksien pariin. Unet jäivät vähän lyhkäisiksi, mutta väliäkö tuolla. Paikalla oli myös muita lapsia, ja tietysti lauma ihailevia aikuisia. Näytöksen alkumetreillä iski kuitenkin väsyitku, varsinkin kun Äiti hävisi hetkeksi ensimmäiseen sisääntuloon ihan itsekseen. Itkut unohtuivat kuitenkin aikalailla siinä silmänräpäyksessä kun Kirppu tajusi, että hänellä on yleisö, joka katselee häntä herkeämättä. Innokas vilkuttaja oli heti asialla ja hurmasi kaikki kirjaimellisesti pienellä käden heilautuksella. Tai itse asiassa aika monella käden heilautuksella, sillä Kirppu vilkutteli innokkaasti lähes koko näytöksen läpi.

Torstaina keskityimme leipomiseen ja siivokseen, mutta perjantaina suuntasimme koko perheen voimin kohti Helsinkiä. Ohjelmassa oli koko päivän kierros Messukeskuksessa tutustumassa Musiikimessuihin, Kirjamessuihin ja vähän Ruoka- ja viinimessuihinkin. Kirppu jaksoi mainoisti hengata mukana, vaikka rattaissa istuminen ei tytön lempipuuhiin kuulukaan. Iltapäivää kohti väsykin alkoi vähän vaivata, mutta sekin helpotti heti kun pääsi syliin ja sai paremat näköalat. Autossa, matkalla kotiin uni sitten maistuikin makeasti. Kotiin päästessä Äiti alkoi jo olla vähän huolissaan, kun kakkaa ei oltu nähty koko päivänä. Mutta ei huolta, lapsi on vaan helppo matkakumppani ja jättää kakat kotioloihin. Olisi vaan kiva, jos ne reissupävinäkin tulisivat vähän pienemmissä erissä. Iltasella nimittäin pesin koko tytön, kun kakat ulottuivat niskaan asti. Mutta näppärä kun olen, sain jopa bodyn pelastettua pesuun, enkä joutunut turvautumaan saksiin. Ylpeydenaiheensa kullakin!

Jos Kirppu osaisi puhua, niin hän sanoisi varmasti Äidin olleen lauantaina huippu tylsä, sillä keittössä kävi hulina. Siellä syntyi mustikkapiirakkaa, lihapullia, suolaista piiraakaa ja niiden jälkeen vielä yleistä siistintää, eikä Äiti ehtinyt paljonkaan leikkimään. Valmista kuitenkin syntyi ja ehdimme kuin ehdimmekin Keskustorille katsomaan Isin keikkaa. Jälleen iltapäiväpäikkäreistä kieltäytynyt Kirppu nukahti heti kun auto lähti liikkeelle ja nukkui suuren osan lyhyestä setistä. Edes kuulosuojaimien asetteleminen korville ei tyttöä herättänyt. Setin loppupuolella Kirppu kuitenkin heräsi ja hetken unia karisteltuaan oli silminnähden innoissaan kun huomasi lavalla tutut ihmiset ja löysi tilaisuuden harrastaa jälleen yhtä lempipuuhaansa, taputtamista.

Sunnuntaina olikin sitten suuri juhlapäivä. Aamu meni touhutessa tarjoiluja esille ja hoitaessa viimehetken asioita. Kirppu ehti nukkua päikkärit ja syödä lounaan ennen vieraiden tuloa, mutta pientä väsymystä oli kuitenki ilmassa. Mutta mitäpä tuosta! Paikalla oli muita lapsia ja mikäs sen mielenkiintoisempaa. Onnittelulaulun ja kynttilän puhaltamisen jälkeen oli kuitenkin otettava pienet tirsat. Tosi pienet, sillä kiltisti nukahtanut sankari heräsi kuitenkin vain viiden minuutin unien jälkeen. Imeisesti upean näköinen kakku oli niin houkutteleva, että sitähän piti päästä pienen yksivuotiaankin maistamaan. Kiitos vaan edelleen kakkumaakarille, se ei ollut vain hieno, vaan myös ihan hirmu namia! Ja niin oli Kirpunkin mielestä, melkoinen palanen hävisi pieneen masuun. Vähän pientä väen määrä hämmensi, mutta kunnon riepotuksessa ja hyppyytyksessä hurjapää näytti nauttivan olostaan. Ja riepottajiahan riitti! Ehtipä Kirppu esitellä vähän taitojaankin, kuten keskilattialla ilman tukea seisomista ja tietysti reilusti moikkailua ja heilutusta. Pikkuhiljaa väki väheni ja juhlakalu nukahti Äidin syliin. Viimeisen porukan saapuessa Kirppu veteli kunnon tirsoja kopassaan. Unien jälkeen maistuikin kunnon illallinen ihan oikeaa ruokaa herkkujen jälkeen ja pienissä serkuissa riitti ihmeteltävää. Juhlat kruunattin kunnon pottapissoilla, joilla tehtiin nelisen kuukautta vanhempaan Serkkutyttöön vaikutus. Serkku tepsutteli vielä ulkohaalarissaankin ihailemaan Kirpun aikaansaannosta! Viimeiset vieraat veivät mukanaan myös Isin, jota työt illan tullen kutsuivat. Niinpä jäimme sankarin kanssa kaksin vielä vähän leikkimään ja rauhoittumaan.

Mukavat juhlat saimme aikaiseksi. Tarjoilutkin saivat kiitosta, mikä lämmitti tämän "ei mikään keittiöihme" -emännän mieltä suuresti. Onnistuin siis yllättämään itsenikin! Ihan hirmuisen iso kiitos kaikille paikalla olleille. Olipa ihana kun kävitte tekemässä Pienen Ihmeemme Suuresta Juhlasta ikimuistoisen!

Niin! Ja ihan vaan leuhkiakseni, Serkkutytöllä on syytäkin olla vakuuttunut; illalla saatiin aikaiseksi vielä pottakakatkin. Jo neljännet!