Koko kevään olemme Kirpun kanssa käyneet joka torstai muskarissa. Alussa reilu kaksi kuukautinen Kirppu oli välillä kovin itkuinen, mutta kaikenlainen rallatus ja lalltus ja varsinkin hytkytys on tytön mielestä aina ollut varsin mukavaa. Viikkojen vieriessä, kun ikää tuli lisää, näki Kirpusta koko ajan selvemmin, että muskari oli kiveintä ikinä ja muskarissa kuulut jutut olivat kotonakin kivoja. Alussa aktiivisessa käytössä ollut tutti sai loppukeväästä roikkua kaikessa rauhassa äidin paidan helmassa. Kukapa sitä tuttia muskarissa tarvitsisi, eihän tutti suussa voi edes laulaa!
Jotain kertoo musiikin voimasta sekin, että pahimpanakaan vierastusaikana kukaan muskari-porukasta ei aiheuttanut minkäänlaista vikinää tai huutoa. Päinvastoin! Muskarissa on Kirpun mielestä koko kevään ollut vain ja ainoastaan mielenkiintoisia tyyppejä, joita piti suorastaan tutkia tarkemmin. Ja vaikka päiväuniaika meni aina vähän ohi muskaripäivinä, ei silläkään ollut mitään väliä. Kolmen vartin musiikki- ja loruilutuokion jälkeen nukutti vielä mukavammin saman tien kun peppu osui kaukaloon.
Kirppu alkoi myös kevään kuluessa selvästi muistaa joka viikko toistuvia asioita. Alkulaulun hyräileminen aiheutti hymyn kareen kotonakin ja muskaripupun paikka oli selvääkin selvempi. Ja voi niitä suukkoja, joita muskaripupu sai!
Muskarin puitteissa pukkasi perheen naisväelle kekkaakin. Muskarin kevätjuhlassa meidän vauvaryhmämme esitti kappallen "Piu pau papinkello" neljän ryhmän kaanonina. Ja hienosti esittikin! Kirppukin suorastaan nautti, vaikka ihmisiä oli paljon, salissa oli kuuma ja odotusta ennen meidän esiintymisvuoroamme oli ollut jo tunnin verran.
Meidän perheen tyttökaksikko oli niin innostunut muskaroimaan, että osallistuimme myös kesämuskariin. Eli yhden alkukesän viikon saimme joka aamupäivä rautaisannoksen muskarointia. Kesä muskarin mieleenpainuvin päivä oli varmasti keskiviikko, jolloin maalattiin. Voi sitä riemun määrää! Niin, siis äideillä. Kirppua kiinnosti huomattavasti enemmän paperin syöminen kuin maalaaminen, mutta hauskaa oli kaikilla. Ja yltä päältä maalissa niin äidit kuin lapsetkin.
Lienee turhaa sanoakaan, että meidän perheessä muskariharrastusta jatketaan syksyllä. Silloin siirrytäänkin jo yksi vuotiaiden ryhmään. Sitä odotellessa meillä lauletaan ja leikitään kevään aikana opittuja lauluja ja loruja, joten "Heppuli keppuli!"
maanantai 21. kesäkuuta 2010
perjantai 4. kesäkuuta 2010
Unenpuutetta
Tämä äiti on tosiaankin vähän väsynyt. Pikkuinen Kirppu on niitä lapsia, joilta syöminen sujuu ilman ongelmia ja kaikki kelpaa, mutta nukkuminen onkin sitten toinen juttu. Jo kauan aikaa olen ollut öisin se virallinen tutinasettaja yleensä tunnin ehkä puolen toista välein. Kirppu nukkua pussuttaa ihan kiltisti, kunhan siinä unen keveimmässä vaiheessa tutti löytyy taas suuhun. Kaikkeen ilmeisesti tottuu, sillä pärjäsin yllättävän kivasti noilla katkonaisilla unilla kunnes...
Muutamana yönä tuossa ehkä pari viikkoa sitten Kirppu päättikin osata vaihtaa univaihetta ihan itse ja nukkui yllättäen neljäkin tuntia putkeen. Minähän siinä huokailemaan kuinka elämä nyt helpottaa ja meidän perheessä aletaan nukkua kunnolla. HAH! Olisihan se nyt pitänyt ymmärtää, että se oli vain ohimenevä oikku. Ongelma on siinä, että sen muutaman yön aikana minä ehdin muistaa, kuinka mukavaa on nukkua kokonainen unisykli läpi. Oi sitä autuutta! Joten takaisin lyhyille pätkille tottuminen ei tuntunut ollenkaan kiinnostavalta ajatukselta. Lapselle täytyy siis muistuttaa, miten nukutaan. Ihan yksinkertainen juttu, ei vaan puututa siihen lapsen nukkumiseen, ellei tule oikeasti itku ja sittenkin rauhoitetaan lapsi omaan sänkyynsä. Selvä!
Nukkumaan menoa edeltävät asiat on meillä oikeastaan koko ajan tehty rituaalinomaisesti. Aluksi nukkumaanmenoajasta kerotoi "tassu ja nassu" -pesu sekä tuutulaulu. Vähän isompana aloimme lukea iltasadunkin. Ensimmäisen hampaan ilmoitettua tulostaan mukaan otettiin hammaspyykki ja ruokailun muuttuessa kiinteämmäksi ensin velli, nyttemmin puuro. Ja kaikki nämä melkolailla samassa järjestyksessä, samoissa paikoissa, samanlaisessa valossa joka ikinen ilta. Ja se kieltämättä toimii. Nykyään Kirppu nukahtaa yleensä varsin tyytyväisenä omaan sänkyynsä, unipupun viereen.
Nukahtaminen ei siis ollut se ongelma, vaan unisyklistä toiseen siirtyminen, johon tarvittiin äidin tuttikättä. Kun tuttikäsi lakkasikin olemasta aivan niin vikkelä ja annoin tytön rauhassa etsiä unet itse, huomasin että sujuuhan tuo. Ylläri, ylläri! Ne muutaman hyvin nukutun yön äiti taisi olla niin väsynyt, ettei ihan pieniin tuhinoihin herännytkään. Äiti olikin ollut hätähousu, ylisuojeleva emo ja lapsi olisi osannut ihan hienosti nukkua jo kauan aikaa. Päästiin helposti uuteen rymiin jossa tuossa puolen yön aikoihin tarvitaan usein vähän maitoa, että jaksaa varmasi nukkua kunnolla. Kolmen aikoihin tarvitaan yllensä pientä hyssyttelyä ja rauhoittelua. Kaikki asiat siis suht kohdallaan ja unta kuuppaan vaan!
Mutta kun.. se aamu. Meidän perheessä aamu ei ole kello puoli viisi, eikä kuusi, eikä seitsemän. Kahdeksalta voi jo ehkä olla aamu, jos on ihan pakko. Mutta Kirppuhan on toista mieltä asiasta. Huoh! On aivan ihanaa havahtua aamuyön tunteina pinnasängystä kuuluvaan jokellukseen. Kerro nyt siinä sitten sille aurinkoisesti hymyilevälle lapselle rauhallisella äänellä, että kun nyt on vielä yö ja yöllä nukutaan.
Tässä vaiheessa meillä ollaan nyt. Yritetään kovasti vakuuttaa lapselle, että on tosi kiva nukkua edes puoli kahdeksaan ja jos heräät vaikkapa seitsemältä, niin äiti torkkuu kyllä vielä vähän aikaa. Ja jos lapsi herää puoli viiden aikaan, alkaa armoton heijaaminen ja hyssyttely, sillä ihan oikeasti, äiti tietää, että siihen aikaan ei vielä ole pieni nukkunut tarpeeksi. Ja äitihän totta kai tietää aina ja kaiken!
Muutamana yönä tuossa ehkä pari viikkoa sitten Kirppu päättikin osata vaihtaa univaihetta ihan itse ja nukkui yllättäen neljäkin tuntia putkeen. Minähän siinä huokailemaan kuinka elämä nyt helpottaa ja meidän perheessä aletaan nukkua kunnolla. HAH! Olisihan se nyt pitänyt ymmärtää, että se oli vain ohimenevä oikku. Ongelma on siinä, että sen muutaman yön aikana minä ehdin muistaa, kuinka mukavaa on nukkua kokonainen unisykli läpi. Oi sitä autuutta! Joten takaisin lyhyille pätkille tottuminen ei tuntunut ollenkaan kiinnostavalta ajatukselta. Lapselle täytyy siis muistuttaa, miten nukutaan. Ihan yksinkertainen juttu, ei vaan puututa siihen lapsen nukkumiseen, ellei tule oikeasti itku ja sittenkin rauhoitetaan lapsi omaan sänkyynsä. Selvä!
Nukkumaan menoa edeltävät asiat on meillä oikeastaan koko ajan tehty rituaalinomaisesti. Aluksi nukkumaanmenoajasta kerotoi "tassu ja nassu" -pesu sekä tuutulaulu. Vähän isompana aloimme lukea iltasadunkin. Ensimmäisen hampaan ilmoitettua tulostaan mukaan otettiin hammaspyykki ja ruokailun muuttuessa kiinteämmäksi ensin velli, nyttemmin puuro. Ja kaikki nämä melkolailla samassa järjestyksessä, samoissa paikoissa, samanlaisessa valossa joka ikinen ilta. Ja se kieltämättä toimii. Nykyään Kirppu nukahtaa yleensä varsin tyytyväisenä omaan sänkyynsä, unipupun viereen.
Nukahtaminen ei siis ollut se ongelma, vaan unisyklistä toiseen siirtyminen, johon tarvittiin äidin tuttikättä. Kun tuttikäsi lakkasikin olemasta aivan niin vikkelä ja annoin tytön rauhassa etsiä unet itse, huomasin että sujuuhan tuo. Ylläri, ylläri! Ne muutaman hyvin nukutun yön äiti taisi olla niin väsynyt, ettei ihan pieniin tuhinoihin herännytkään. Äiti olikin ollut hätähousu, ylisuojeleva emo ja lapsi olisi osannut ihan hienosti nukkua jo kauan aikaa. Päästiin helposti uuteen rymiin jossa tuossa puolen yön aikoihin tarvitaan usein vähän maitoa, että jaksaa varmasi nukkua kunnolla. Kolmen aikoihin tarvitaan yllensä pientä hyssyttelyä ja rauhoittelua. Kaikki asiat siis suht kohdallaan ja unta kuuppaan vaan!
Mutta kun.. se aamu. Meidän perheessä aamu ei ole kello puoli viisi, eikä kuusi, eikä seitsemän. Kahdeksalta voi jo ehkä olla aamu, jos on ihan pakko. Mutta Kirppuhan on toista mieltä asiasta. Huoh! On aivan ihanaa havahtua aamuyön tunteina pinnasängystä kuuluvaan jokellukseen. Kerro nyt siinä sitten sille aurinkoisesti hymyilevälle lapselle rauhallisella äänellä, että kun nyt on vielä yö ja yöllä nukutaan.
Tässä vaiheessa meillä ollaan nyt. Yritetään kovasti vakuuttaa lapselle, että on tosi kiva nukkua edes puoli kahdeksaan ja jos heräät vaikkapa seitsemältä, niin äiti torkkuu kyllä vielä vähän aikaa. Ja jos lapsi herää puoli viiden aikaan, alkaa armoton heijaaminen ja hyssyttely, sillä ihan oikeasti, äiti tietää, että siihen aikaan ei vielä ole pieni nukkunut tarpeeksi. Ja äitihän totta kai tietää aina ja kaiken!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)