Unenpuutetta

Tämä äiti on tosiaankin vähän väsynyt. Pikkuinen Kirppu on niitä lapsia, joilta syöminen sujuu ilman ongelmia ja kaikki kelpaa, mutta nukkuminen onkin sitten toinen juttu. Jo kauan aikaa olen ollut öisin se virallinen tutinasettaja yleensä tunnin ehkä puolen toista välein. Kirppu nukkua pussuttaa ihan kiltisti, kunhan siinä unen keveimmässä vaiheessa tutti löytyy taas suuhun. Kaikkeen ilmeisesti tottuu, sillä pärjäsin yllättävän kivasti noilla katkonaisilla unilla kunnes...

Muutamana yönä tuossa ehkä pari viikkoa sitten Kirppu päättikin osata vaihtaa univaihetta ihan itse ja nukkui yllättäen neljäkin tuntia putkeen. Minähän siinä huokailemaan kuinka elämä nyt helpottaa ja meidän perheessä aletaan nukkua kunnolla. HAH! Olisihan se nyt pitänyt ymmärtää, että se oli vain ohimenevä oikku. Ongelma on siinä, että sen muutaman yön aikana minä ehdin muistaa, kuinka mukavaa on nukkua kokonainen unisykli läpi. Oi sitä autuutta! Joten takaisin lyhyille pätkille tottuminen ei tuntunut ollenkaan kiinnostavalta ajatukselta. Lapselle täytyy siis muistuttaa, miten nukutaan. Ihan yksinkertainen juttu, ei vaan puututa siihen lapsen nukkumiseen, ellei tule oikeasti itku ja sittenkin rauhoitetaan lapsi omaan sänkyynsä. Selvä!

Nukkumaan menoa edeltävät asiat on meillä oikeastaan koko ajan tehty rituaalinomaisesti. Aluksi nukkumaanmenoajasta kerotoi "tassu ja nassu" -pesu sekä tuutulaulu. Vähän isompana aloimme lukea iltasadunkin. Ensimmäisen hampaan ilmoitettua tulostaan mukaan otettiin hammaspyykki ja ruokailun muuttuessa kiinteämmäksi ensin velli, nyttemmin puuro. Ja kaikki nämä melkolailla samassa järjestyksessä, samoissa paikoissa, samanlaisessa valossa joka ikinen ilta. Ja se kieltämättä toimii. Nykyään Kirppu nukahtaa yleensä varsin tyytyväisenä omaan sänkyynsä, unipupun viereen.

Nukahtaminen ei siis ollut se ongelma, vaan unisyklistä toiseen siirtyminen, johon tarvittiin äidin tuttikättä. Kun tuttikäsi lakkasikin olemasta aivan niin vikkelä ja annoin tytön rauhassa etsiä unet itse, huomasin että sujuuhan tuo. Ylläri, ylläri! Ne muutaman hyvin nukutun yön äiti taisi olla niin väsynyt, ettei ihan pieniin tuhinoihin herännytkään. Äiti olikin ollut hätähousu, ylisuojeleva emo ja lapsi olisi osannut ihan hienosti nukkua jo kauan aikaa. Päästiin helposti uuteen rymiin jossa tuossa puolen yön aikoihin tarvitaan usein vähän maitoa, että jaksaa varmasi nukkua kunnolla. Kolmen aikoihin tarvitaan yllensä pientä hyssyttelyä ja rauhoittelua. Kaikki asiat siis suht kohdallaan ja unta kuuppaan vaan!

Mutta kun.. se aamu. Meidän perheessä aamu ei ole kello puoli viisi, eikä kuusi, eikä seitsemän. Kahdeksalta voi jo ehkä olla aamu, jos on ihan pakko. Mutta Kirppuhan on toista mieltä asiasta. Huoh! On aivan ihanaa havahtua aamuyön tunteina pinnasängystä kuuluvaan jokellukseen. Kerro nyt siinä sitten sille aurinkoisesti hymyilevälle lapselle rauhallisella äänellä, että kun nyt on vielä yö ja yöllä nukutaan.

Tässä vaiheessa meillä ollaan nyt. Yritetään kovasti vakuuttaa lapselle, että on tosi kiva nukkua edes puoli kahdeksaan ja jos heräät vaikkapa seitsemältä, niin äiti torkkuu kyllä vielä vähän aikaa. Ja jos lapsi herää puoli viiden aikaan, alkaa armoton heijaaminen ja hyssyttely, sillä ihan oikeasti, äiti tietää, että siihen aikaan ei vielä ole pieni nukkunut tarpeeksi. Ja äitihän totta kai tietää aina ja kaiken!