Muksis!

Meillä menään mukkelis makkelis ja muksis. Ja tämä kaikki johtuu siitä, että Kirppu päätti taas yhtäkkiä yllättäen oppia uusia taitoja. Kirppu on ryöminyt hirmuista vauhtia jo pitkän aikaa. Sen luulisi olevan melko turvallista puuhaa, sen verran lähellä maan pintaa kun ollaan, mutta kun vauhtia on tarpeeksi, niin saadaan sitä kolhuja ryömimälläkin aikaan. Esimerkiksi lyomällä pää oven pieleen. Kuka sitä nyt eteensä joka välissä ehtii katsoa.

Istuminenkin on ollut hallussa jo pitkään, mutta Äiti on vahtinut ja suojellut pientä kovasti, ettei vaan sattuisi mitään. Kirppu on siis harjoitellut istumista lähinnä valvovan silmän alla ja tyynyjen ympäröimänä. Tuosapa eräänä päivänä, noin viikko sitten kuitenkin huomasin yht'äikkistä tyttäreni olevankin oudon korkealla; polvillaan tavoittelemassa rahille unohtunutta leluaan. Äitinä olin ihan onnesta ymmyrkäisenä tietenkin: tyttäreni on nero ja osaa huimia juttuja! Mutta ei tämä vielä mitään, hetkeä myöhemmin huomasin Kirpun istuvan tyytyväisenä leluaan tutkien. Hetken kesti pohtiessa unen puutteen aiheuttaman muistikatkoksen mahdollisuutta, mutta kun ilmiö toistui uudelleen ja uudelleen, oli pakko jo uskoa; saman päivän aikana Kirppu oli myös oppinut nousemaan itse istumaan.

Vaikka kuinka olin aiemmin suojellut istuvaa lasta tyynypinoilla, näkevän oli pakko uskoa; tyttö osaa taidon vallan mainiosti. Pientä huojuntaa on havaittavissa, mutta ei aikomustakaan muksahtaa mihinkään suuntaan. Noh, ehkä kerran tai pari mentiin vähän nenä edellä, kun tuli taas liikkeelle lähdön aika. Mutta itse istuminen sujuu täysin ongelmitta.

Polvilleen nousu onkin sitten vähän eri juttu. Varsinkin koska sitä pitää harrastaa kaikisssa mahdollisissa paikoissa. Omaa lelukoppaa vasten on pakko kokeilla nousta joka välissä, sohva on mahdottoman kiva, se rahi, josta kaiki alkoi, on testattava uudelleen ja uudelleen sekä tietysti eteisen kenkäkaappi, jonka alaosassa on kaksi laatikkoa kahvoineen, on kuin suunniteltu pienen ihmisen kiipeilyharjoitusia varten. Ja vaikka harjoitus tekeekin mestarin, kuuluu silloin tällöin muksis, pieni hiljaisuus ja surkea itku. Äidin suukkoja ja haleja tarvitaan useamman kerran päivässä.

Muksahtelu kyllä aloitettiin vähän isommassa mittakaavassa, kun Äiti on vähän hitaalla eikä ymmärrä uusien taitojen aiheuttamia muutoksia. Hereillä olevaa lasta ei siis voi enää jättää sen jo mainitun rahin päälle kopassaan odottamaan, että Äiti keräilee tavaransa ennen uloslähtöä. Jaa miksikö? Siksi, että kun lapsi nousee kopassaan polvilleen, möngertää ja heiluu miten sattuu, niin juu.. sattuu. Sieltä tultiin kopsahtaen alas. Äiti menasi saada sydänkohtauksen ja itku pääsi kummaltakin perheen naisista. Mutta onneksi ei satunut sen suuremmin, pieni naarmu Kirpun otsassa muistuttaa Äidille, että kaukana ovat ne päivät kun kopassa pyörittiin turvallisesti vain vaakatasossa.

Uusien taitojen myötä täytyy Äidin kai vaan hyväksyä, että pieni muksahtelu kuuluu elämään. Ja olla entistä valmiimpi antamaan suukkoja ja haleja lohdutuksesi; tänään Kirppu nousi tukea vasten seisomaan!